Vaaleissa vastakkain ovat jakolinjat, oikeisto – vasemmisto – konservatiivit – liberaalit. Karkeasti voisi jakaa, että konservatiivinen ajattelu pitää talouden kestävyyttä etusijalla, liberaali ajattelu taas näkee hyvinvointivaltion palvelut tärkeänä. Keinot saada investointeja ja talouskasvua sekä korjata talouden syöksy eroavat puolueilla kuin yö ja päivä. Samoin on erilaisia näkemyksiä liittyen mm. julkisen sektorin kokoon ja julkisiin menoihin, sääntelyn tasoon, hyvinvointivaltion palveluihin, soterahoitukseen, maahanmuuttoon, jne.
Joidenkin puolueiden käsitykset ovat niin etäällä toisistaan, että on vaikea kuvitella niiden hallitusyhteistyötä. Kiivaita mielipiteitä puolesta ja varsinkin vastaan.
Monipuoluemalli käytännössä estää mahdollisuuden, että yksi puolue voisi saavuttaa majoriteetin. Vaaleissa puolueiden on saatava kannatusta kansalaisten riittävältä joukolta.
Käytännössä vaaleissa menestyvät puolueet ja ehdokkaat, jotka lupaavat eniten ja osaavat nostaa esiin yksilöä koskettavia arjen epäkohtia, joihin luvataan parannuksia.
Julkisen talouden kestävyys ei juurikaan kiinnosta äänestäjää, ”oma suu on tärkeämpi, kun kontinsuu”. Tästä asenteesta hyötyvät liberaalin kannan omaavat ehdokkaat. Tästä on seurannut, että useimpien valittujen talouden ymmärrys on vaatimatonta. Halutaan jakaa etuja, mutta käsitys jakovaran luomisesta puuttuu. Mielestäni tämä poliittinen jakauma ja talouden osaamisen puute on perussyy Suomen heikkoon kilpailukykyyn sekä huonoon talouden tilaan ja kasvun pysähtymiseen.
Vaalien jälkeen suurin puolue kokoaa sitten hallituspohjan, ja ulkopuolelle jäävät puolueet muodostavat opposition. Hallituksen tulisi ryhtyä hoitamaan maan asioita, mm. työllisyyttä, talouden kestävyyttä, velkaantumista ja hyvinvointipalveluiden tarjoamista kansalaisille. Siinä on realiteettien edessä pakko jonkin verran tulkita joustavasti vaalikentillä annettuja lupauksia. Surkeassa taloustilanteessa vastuullisen hallituksen on pakko nähdä talous ensisijaisena ja se edellyttää esim. kasvutoimia, sekä verojen kiristämistä ja/tai kulujen leikkaamista.
Opposition rooli on haastaa hallitusta, olla kontrollina toimille, joita istuva hallitus tekee. Mielestäni, puolueista riippumatta, tämä kontrolli ampuu selvästi liian isoilla panoksilla. Sen tehtäväksi käytännössä on muodostunut pyrkimys estää melkein kaikki vaaleilla valitun hallituksen toimet.
Massiivisella mittakaavalla haetaan yksityiskohtia, jotka haittaavat yksilöiden elämää. Asioita vääristellään ja liioitellaan, kokonaiskuva syrjäytetään. Tehtaillaan välikysymyksiä, vedotaan tunteeseen ja jaetaan tiedotusvälineissä laajasti tietoa, yksittäisiä yksilöitä koskevista epäkohdista.
Hyvinkin kyseenalaisin keinoin ja mielikuvin mustamaalataan hallitusta ja -puolueita. Onko oikein puhua natseista, rasismista, kansan köyhdyttämisestä, köyhien kyykyttämisestä, hyväosaisten noutopöytä, ökyrikkaiden hallitus, jne.
Turhilla välikysymyksillä eduskunnan kallista aikaa tuhlataan, kyseessä kun on pelkkä populistinen teatteri ja vaalityö. Valta- tiedotusvälineet pääsääntöisesti tukevat opposition tavoitteita. Lisäksi vahva ay-liike osaltaan pyrkii saamaan päätöksenteossa veto oikeuden Hakaniemeen.
Opposition räväkkä toiminta ja hyvä näkyvyys tiedotusvälineissä on tehokas keino luoda kansalaisille mielikuvan, heidän etuaan puolustavasta puolueesta. Näin kannatus aina vaalikausittain riittävästi muuttuu. Vaalit ovat kuin keinu, välillä suurin puolue on kokoomus, SDP tai keskusta. Tämä poliittinen populismi on kuitenkin saanut jo kyseenalaisia, naurettaviakin piirteitä ja on Suomen kansantaloudelle huomattavan haitallista. Suuri osa äänestäjiä ei osaa muodostaa kokonaisuudesta realistista kuvaa. Mielikuviin perustuva äänten kalastelu ja politiikan keinuliike estää terveen talouden pitkäjännitteisen hoitamisen.
Ilman puoluerajat ylittävää yhteistä näkemystä, onkin poliittisesti lähes mahdotonta korjata merkittävästi maan surkeaa taloustilannetta. Yksituumaisuus ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä.
Juhani Viitala
Kauhava