Kävi vähän hassusti. Kuuklasin ”hyvinvointiyhteiskunnan purku” ja sain sekunnissa 4630 tulosta.
Ensimmäinen osuma oli Koneurakointi S. Erkkonen. Purkutyöt, purkujätteen käsittely & kuljetus.
Toinen osuma vei otsikkoon Köyhän miehen hyvinvointiyhteiskunta. Kolmas johdatti firmaan nimeltä Suomen tehopurku. Kaikki purkutyöt tehokkaasti ja ammattitaidolla.
Hyvinvointiyhteiskuntaa on hakukone Googlenkin mukaan purettu useampia kertoja ja varsin monenlaisilla tavoilla.
Poliittisessa keskustelussa hyvinvoinnin purkamista on totuttu käyttämään synonyymina hallituksen esityksille. Se on ikään kuin otsikko kaikelle, mistä eduskunnassa keskustellaan.
Hyvinvointiyhteiskunta ymmärretään järjestelmäksi, joka pitää kansalaisistaan huolen riippumatta tuloista, menoista, asuinpaikasta, iästä ja ammatista. Hyvinvointi on yksinkertaisesti ilmaistuna pärjäämistä.
Kun poliitikko puhuu hyvinvoinnin purkamisesta, odottaisin häneltä tarkennusta. Sen jälkeen olisi helpompi olla väitteiden puolesta tai niitä vastaan.
Onko se oikeasti paha asia, jos yritetään sopeuttaa menot tuloihin? Parasta tietenkin olisi saada aikaan talouskasvua, mutta senkin loihtimiseksi tarvitaan päätöksiä. Ikäviäkin päätöksiä.
Ensi vuonna Suomen valtio tarvitsee menojen ja tulojen tasaamiseksi 5,5 miljardia lainaa. Keskimäärin suomalaisten mielipide on, että velanotto pitää loppua. Talous on saatava rullaamaan nykyistä paremmin, kohti nousua.
Yksittäisen ihmisen tai perheen taloudessa menojen suhteuttamista tuloihin pidetään järkevänä ja suorastaan välttämättömänä.
Yksityisessä taloudessa muutetaan tiukassa tilanteessa toimintatapoja, tehdään lista välttämättömistä menoista ja tingitään muista. Vaihtoehdot voivat olla vähissä.
Yhteiskunnan tasolla kyse ei ole juuri kummemmasta.
Suomi on tilanteessa, jossa tarvitaan listaa välttämättömistä ja tinkimistä muista. Kivulla synnytetty kilpailukykysopimus on tästä hyvä esimerkki.
Talouden taantuma on kestänyt poikkeuksellisen kauan, jo lähes vuosikymmenen.
Kaikki puolueet ovat ehtineet tänä aikana jakaa hallitusvastuuta. Perimmäinen ongelma vain on jäänyt kaikilta ratkaisematta. Valitettavasti.
Suomi on kitkutellut taantumassa ja lamassa hitaasti mutta sitkeästi eteenpäin. Päivä kerrallaan, heikkenevistä ennusteista toiseen.
Juuri hitaassa huononemisessa saattaa olla suurin vaara. Olemme nähneet, että heikot ajat eivät ole sentään tappaneet. Että eiköhän tästäkin vain eteenpäin päästä, vaikka sitten velkaa ottamalla.
1990-luvun lama tuli rytinällä ja lievänä yllätyksenä, lähes kesken eduskunnan joululahjarahojen jaon.
Lama selätettiin rajuilla leikkauksilla, joita tekivät sekä keskustalainen että demarivetoinen hallitus kokoomuslaisen valtiovarainministerin kanssa.
Leikkauksia moitittiin. Tappouhkaukset saattelivat pääministerin maakuntamatkoja. Tässä suhteessa Suomi on jäänyt viime vuosituhannelle.
Köyhän miehen hyvinvointiyhteiskuntakin on vielä hyvinvointiyhteiskunta.
Poliittinen älämölö kuuluu demokratiaan, mutta joskus sen keinotekoisuus ja voimakkuus ottavat korviin.
MAIJU LEMETTINEN