Muutama vuosi sitten vanhemman rikoskonstaapelin Maija Aunion ollessa työvuorossa, vastaan tuli tapaus, jossa pientä lasta oli pahoinpidelty erityisen rajusti.
Se oli Auniolle viimeinen pisara. Rankkoja juttuja hänelle oli tullut vastaan ennenkin, mutta sitä tapausta hän jäi miettimään liikaa.
– Se sattui huonoon saumaan. Omat lapseni olivat vielä samanikäisiä. En ollut aiemmin kokenut sellaisia tunteita tutkinnan yhteydessä. Se vain kosketti liikaa, enkä päässyt siitä eroon, Aunio kertoo nyt.
Lapsi jäi onneksi henkiin. Aunio koki olleensa ylikuormittunut jo ennen tätä tapausta.
Aunio työskenteli silloin Helsingissä vakavan väkivaltarikollisuuden tutkinnassa ja hän oli pitkän aikaa tutkinut lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa.
Työhön kuului lapsipornomateriaalin katsomista. Tuhansien kuvien katsominen sai Aunion voimaan fyysisesti pahoin.
– Yritin sinnikkäästi katsella, vaikka samalla väänsin itkua.
– Aloin luoda niille lapsille mielessäni elämän. Esimerkiksi kun kuva oli otettu vuonna 2001, ja silloin oli vuosi 2010, mietin, missä he ovat viettäneet jouluja, ovatko he saaneet joululahjoja, missä ne lapset ovat nyt. Aloin käydä ylikierroksilla.
Lopulta Aunio meni posttraumatyöpajaan, jossa vuonna 2012 käsiteltiin kumulatiivista eli kasautuvaa stressiä.
Poliisihallitus on vuodesta 2012 järjestänyt posttraumatyöpajoja. Suomeen tällaisia työpajoja olivat tuomassa Kauhajoen kouluampumistapauksen jälkeen ylikonstaapeli Pasi Härkönen ja poliisin työturvallisuudesta väitöskirjan tehnyt hallintotieteiden tohtori ja rikoskomisario Juha Järvelin.
Posttraumatyöpajassa on kyse kolmipäiväisestä työpajasta. Siihen kuuluu luentoja, vertaistukikeskusteluja ja EMDR-menetelmää, joka on yksi psykoterapian muoto. Poliisihallituksen mukaan 85 prosenttia työpajoihin osallistuneista kokee hyötyneensä niistä.
Järvelinin mukaan keskustelukulttuurissa on tapahtunut merkittävä muutos: traumaattisista kokemuksista on nykyään helpompi puhua työpaikalla. Maija Aunio on samaa mieltä.
– On toki edelleenkin sellaisia ihmisiä, jotka ajattelevat, että pitää jaksaa, koska olet valinnut tämän ammatin. On niitäkin, joiden mielestä pitää vain olla kova "jätkä", eikä saisi näyttää tunteitaan. Minulle ei ole koskaan ollut vaikeaa näyttää tunteitani. Jos se häiritsee kollegaani, niin se on hänen ongelmansa, Aunio kertoo.
Aunio on nykyisin vertaistukiohjaajana työpajoissa. Väkivaltarikoksia hän tutkii edelleen, mutta lapsipornokuvia hänen ei tarvitse enää katsella. Työssä jaksamisessa auttaa myös työyhteisö.
– Tutkittavat jutut ovat niin rankkoja, että työyhteisössä puhutaan päivittäin näistä asioista.
– Olen myös hyväksynyt sen, etten voi kaikkiin asioihin vaikuttaa enkä pysty pelastamaan koko maailmaa.
AKI LAUROKARI/LÄNNEN MEDIA