Siitä on melkein kaksi vuotta, kun muutin Vaasaan opiskelujen perässä. Sitä ennen olin käynyt kaupungissa vain kerran, kun Wasalandia oli vielä toiminnassa.
Eli yli kymmenen vuotta sitten.
En tiennyt oikeastaan mitään Vaasasta tai Pohjanmaasta muuttaessani. Yksi ystäväni opiskeli jo Vaasan yliopistossa ja tiesin hänen asuvan omituisen nimisellä kadulla, Korsholmanpuistikolla.
Ennakkotietona oli, että tulvat ovat yleisiä Pohjanmaan tasaisilla pelloilla. Olihan siitä kirjoitettu jopa laulu. Opin nopeasti, että kaikki on ‘’ylikivaa’’ ja tillimakaronia täytyy vähintään maistaa.
Erityisen ylpeitä vaasalaiset olivat Klamydiastaan ja Vaasan yliopistosta ’’Suomen kauneimpana kampuksena’’. Kampuksen kauneudesta uskallan olla eri mieltä tämänhetkisen kampusremontin aikana.
Yllätyin myös siitä, kuinka kaksikielinen kaupunki onkaan. Keskustassa kävellessä kesti tottua siihen, että useampi ohikulkija puhui ruotsia ja ravintolassa ei ollut varma, millä kielellä annos pitäisi tilata.
Kun pohjoisesta tullessa vaihdan junaa Seinäjoella, ruotsin kieltä kuullessa ei tarvitse huolestua olevansa väärässä junassa. Nyt ollaan menossa kohti Vaasaa.
Opiskelijaelämä vei mukanaan ja lähentyessä opiskelukavereihini, kaupunki alkoi tuntua kodilta. Yhtäkkiä täysin tuntematon kaupunki olikin kehumisen arvoinen niille ystäville, jotka asuivat muualla. ‘’Vaasa on sopivan kokoinen kaupunki, kaikki tarpeellinen on saatavilla ja tekemistä riittää’’. Tämä on yleisin lauseeni, kun kutsun kavereitani kylään.
Eikä pohjanmaalaisuus näköjään riittänyt, kun tapasin Etelä-Pohjanmaalta kotoisin olevan poikaystäväni. Etelä-Pohjanmaan sanasto tuli nopeasti tutuksi, kun käsiin laitettiin rasat ja kuulin olevani komia.
Oma identiteetti muovautuu aina, kun muuttaa uudelle paikkakunnalle. Vaikka kainuulainen murteeni onkin kadonnut, koen silti kotipaikkakunnakseni Sotkamon, tarkemmin Vuokatin.
Ja Kainuu ei minusta lähde irti. Kirjaimellisesti, koska Vuokatin postinumero on tatuoituna käteeni.
Uudelle paikkakunnalle muuttaminen tekee hyvää, sen voin luvata. Jokaisen täytyisi kokea se edes kerran elämässään. Oli se sitten opiskelu- tai työpaikka, jonka perässä on mahdollisuus vaihtaa maisemaa.
Kuten vanha sanonta kertoo, täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Ja jos tajuaa kaipaavansa kotiseutua, voi aina muuttaa takaisin. Silloin ainakin tietää, ettei elämä muualla ole parempaa.
Suurimpien kaupunkien asukasmäärien kasvaessa on tärkeää, etteivät kaikki halua sinne muuttaa. Olen itse aina haaveillut muuttavani Helsingin ydinkeskustaan, jossa kaupat ja ravintolat ovat muutaman metrin etäisyydellä.
Pikkuhiljaa ajatus omakotitalosta hiljaisella pihatiellä luonnon keskellä onkin alkanut kuulostaa jopa paremmalta idealta.