Mitä sinä sillä vapaudellasi teet, tuhahti muuan tuttu työnarkomaani viisi vuotta sitten, kun haaveilin sapattivapaasta.
Varsin erikoisesti vapauden rinnasti myös myöhäisnuoruuteni vahvoihin julistajiin musiikkirintamalla kuulunut Pelle Miljoona.
Pellen keikkayleisö pogosi, eli hyppi paikoillaan, ja yritti laulaa mukana:
Vapaus on suuri vankila/rakkaus vain pelkkää unelmaa/ystävyys joskus vaikeampaa kuin yksinäisyys.
Elimme kesää 1980. Nuorelle aikuiselle moottoritie oli kuuma. Tai paremminkin junan raide Uumajasta läpi Euroopan Kreikan Patrakseen.
Interreilaaminen oli sen ajan muotia. Yleensä nuoret tohtivat rientää seikkailemaan vain kaverinsa kanssa.
Minulla ei ollut ketään mukaan lähtijäksi.
Hetkeen Seinäjoen asemalaiturilla oranssi rinkka selässäni kiteytyi vertaansa vailla oleva vapauden tunne.
Takana oli uuvuttavan pitkältä tuntunut kouluvuosien, ja kesätöiden putki, joka oli saanut jatkeekseen ensituntuman orastavaan työuraan.
Edessä oli ensimmäinen vuoden työllä ansaittu kesäloma: Kuin koko maailma olisi kurottanut käsiään kohti ja odotellut avosylin vastassa.
Siitä vain portaat ylös vaunuun. Kiirunaan kenties? Kööpenhaminaan kaiketi? Miksei.
Korfulle silti mielijohteiden jata minut vei. Sen satamaan lipui meren yli Kreikasta Italiaan oikaiseva laiva.
Perillä nuori kuortanelaisurho sai mopoilla pitkin saaren laitaa ilman paitaa. Vapaus 36 asteen lämmössä tuntui kaikkea muuta kuin vankilalta.
Itseäni vuotta nuorempi viulistivirtuoosi Viktoria Mullova treenasi juuri niinä päivinä Jean Sibelius -viulukilpailuun, jonka sittemmin voitti.
Hän tuskin pogosi paikoillaan, vaikka Neuvostoliitossa elettiin pysähtyneisyyttä.
Lahjakkaalle naiselle ajatus siitä, että pääsisi itsenäisesti matkustamaan minne mieleen juolahtaa, oli vain toivoton haave. Konserttimatkojakin rajoitettiin. Loikkausten varalta isänmaa pisti peräänkatsojaksi KGB:n agentin.
Mullovalle ensimmäisen matkan länteen tarjosi juuri tuo viulukisa Helsingissä 1980.
Vapaus tuskin maistui vankilalta. Matka jätti kipinän.
Kolme vuotta myöhemmin hän loikkasi Suomesta Ruotsin kautta länteen. Ylen toimittajan Jyrki Koulumiehen avustamana, kuten 20 vuotta myöhemmin uskallettiin paljastaa.
Miksi tällaisia itsenäisyyspäivänä muistelen?
Havahduin, että kesällä 1980 syntyneet ovat nyt jo 36-vuotiaita. Heillä tuskin on luultavasti muuta kuin hataria lapsuuden muistoja kylmän sodan hyytävistä ajoista.
Vain muutama sata kilometriä Seinäjoen asemalaiturilta kohti kaakkoa 40 vuotta interrailmatkaani aikaisemmin isäni isällä, ammattisotilaalla, ei ollut vapautta valita.
Hän oli onnistunut selviämään vielä kylmemmän sodan, talvisodan, monista tukalista tilanteista.
Sodan toiseksi viimeisenä päivänä onni kääntyi.
Kranaatin sirpale osui takaraivoon. Sairaalassa nuori elämä jäi kesken.
Siksi tänä iltana ja vastedeskin vuoden välein, niin kauan kuin tulitikku hyppysissäni pysyy, sytytän ikkunalle sinivalkoisen itsenäisyyspäivän kynttilän.
Se on minun kiitokseni.
Otan oikeudekseni herkistyä ja hiljennyn.
Vapaus ei ole vankila eikä itsenäisyys ole leikin asia.
JUHA AHO-PYNTTÄRI