Eikö nyt lähempääkin kalaa saisi, jäin aivan äskettäin tuumaamaan, kauppaostoksia tarkemmin tutkiessani.
Kyse oli savukalasalaatista, Hyvä apaja -tuotemerkillä markkinoidusta, ja mikä ettei tuotemerkki jo veisi ajatukset suomalaisille kalavesille.
Salaattiin käytetyt kalat olivat kuitenkin meriä ja maita matkanneet, sillä lohi oli tuontia Norjasta ja valkokalanliha oli kotoisin Kiinasta, ja norjalaisia olivat katkaravutkin alkuperältään.
Muistin esimerkin, mitä globaali markkinatalous saattaa kummallisimmillaan olla: kannattavaa on viedä pohjoisilta vesiltä pyydettyä kalaa pakastettuna Kauko-Itään jalostettavaksi ja kannattavaa on vielä rahdata ne samat kalat pakastettuina takaisin täkäläisille markkinoille.
Alavus–Töysä–Kuortane-kalastusalueen veneenlaskupaikoista on nyt opas saatavilla.
Älkää antako oppaan nimen hämätä, sillä 76-sivuinen lehti kertoo paljosta muustakin kuin siitä, mistä kohdasta voi leiskauttaa veneen aalloille. Oppaassa on runsaasti värillisiä karttoja sekä monenlaista hyödyllistä tietoa.
Minulle kerrottiin, että tässä maassa ei vastaavaa opasta ole aiemmin julkaistu.
On helppo uskoa, että opas voi kannustaa kansaa lähivesille, ja niin komea kokonaisuus on, että luulisi muualta saapuvienkin kiinnostuvan alueen vesien annista. Ja jos oppaalla on kokoa 76 sivua, täytyy kalavesiä Alavudella ja Kuortaneella olla valittavaksi asti.
Oppaasta saa tietoa kunkin vesialueen kalastusluvista sekä kalastuksen kielloista ja rajoituksista.
Vara ei venettä kaada, joten yleisiä ohjeita on mahdollisia hätätilanteita varten.
Sivun verran on selvitystä, mitä lupia Suomessa kalastettaessa tarvitsee. Kahden sivun koosteen luettuaan taas tietää, mitä merkitsevät sellaiset sanat kuin alamitta, osakaskunta, rauhoitusaika tai järvien yleisvesi. Selvittämättä ei jää, mitä tarvitsee harrastaakseen viehekalastusta, ja tietoa tulee vaikkapa siitä, saako onkia missä vain vettä hiukankin on.
Opaslehden kannessa on kuva onkivasta poikavesselistä. Kesä on, ja pojan naurava ilme viittaa siihen, että onpa taas ollut hyvä kalaonni.
Olen omien työvuosieni aikana todennut, että kalastusta harrastavat kansalaiset ovat leppoisaa väkeä.
Pilkkikisoista on helppo tehdä uutisia kera usean kuvan, ja vaikka sitten olisi millainen lumimyräkkä järven yllä, ihmiset juttelevat vuolaasti niitä näitä omasta mielipuuhastaan sekä aiemmista ja sen päivän kalansaaliistaan.
Suupohjan-vuosiltani muistan kalaruokakurssit Kristiinankaupungissa. Ei meitä toimittajia tarvinnut sinne moneen kertaan pyydellä omiin töihimme eikä meitä tarvinnut sinne erityisesti patistella, ja osasyynä innokkuuteen oli varmasti se, että jokainen kurssi-ilta päättyi kalaruokatarjoiluun. Niillä kursseilla myös miehet ja nuoret oppivat laittamaan pyytämänsä saaliin syömäkuntoon.
Syön siis kalaa, mutta viimeksi olen kalastanut vuosikymmeniä sitten, ja silloin ongin.
Eräs selitys moiselle harrastamattomuudelle taitaa olla se, että en osaa niitä toimia, mitä kalalle on tehtävä kohta pyynnin jälkeen.
"Päästin kalasta veret Saarikentän sillalla, sillan kannelle valui verta niin kuin miestapossa". Näin on kuvaillut kirjailija Antti Tuuri kyseisiä työvaiheita.
Kuulostaa hurjalta meiningiltä, mutta enköhän minä tuollaisetkin asiat vielä oppisi.
REIJO HEIKKILÄ