Koulu on ollut liian pitkään kielteisessä julkisuudessa. Kun meteli yhä yltyy ja pöly nousee, mutta mitään ei tapahdu, lopuksi tapahtuu jotain harkitsematonta. Media hakee kärjistyksiä, mutta koulu ei voi niiden varaan rakentaa.
Maanantaina 17.4. televisio käsitteli aihetta parissakin ohjelmassa. A-studiossa lastenlääkäri puhui puhelimista ja keskittymiskyvyn puutteesta pelkkää asiaa. Il-Pon pääkirjoitus 18.4. otsikolla ”Hallituksen tartuttava kouluihin” oli selkeä esitys. Siinä on kuitenkin vaaransa.
Edellinen hallitus, pyrkiessään korjaamaan koulua, teki sen paikoin lekalla. Oppivelvollisuuden pidennys ei muuttanut perusongelmaa. Ei kannettu oppilas koulussa pysy. Tarkat täsmäiskut olisivat toimineet paremmin.
Tuleva hallitus on ennusteiden mukaan porvarihallitus. Sen osallisten vaalien alla esittämät vaihtoehdot tarjoavat pelkkää moukaria.
Problematiikassa on kolme painotusta. Tukea tarvitseville ei ole tarpeeksi, luokissa on rauhatonta ja opettajia kuormitetaan väärillä asioilla.
Inkluusio on nostettu tikun nokkaan eikä ukkosenjohdattimen osa jää epäselväksi. Järjestelmässä onkin heikkoutensa, suurimpana ettei toteutumiseen annettu luvattuja resursseja. Nuuka kunnanisä näki säästön paikan. Marinin hallitus tajusi tämän ja asetti työryhmän perkaamaan.
Lisätukea tuskin on sinimustassa aatteessa tulossa, joten jäljelle jää moukari; inkluusion purkaminen.
Vasara olisi taas parempi. Vanha käytöshäiriöisten opetus on palautettava omiin ryhmiin ja niihin pätevä ja motivoitunut opettajakunta. Moni ”erityinen” pärjää hyvin tuen avulla, eikä heidän kokemaansa normaaliutta pidä riistää, heittää sitä lasta pesuveden mukana. Seinäjoen kokemuksia voi käsitellä valtakunnassa esimerkkinä, kuinka on yritetty ja myös onnistuttu.
Luokkien rauhattomuus on paljossa järjestelykysymys. Viittaukset mamu-lasten mukaantulosta eivät tutkitusti ole kattava selitys.
Puhelinkysymys on keskeinen. Kännykkäkiellosta pitää kuulemma nykyisin neuvotella. Tilajärjestelyt, hälisevät maisemakonttorit? Kaaos kuluttaa.
Moni vanha tapa toimii. Sokrates piirsi kuvansa hiekkaan. Hän ei ollut digimaailman vanki. Aikuisen yli ei voi kävellä, ei oppilas eikä hänen vanhempansa. Opettajajohtoinen opetus on lähtökohtana edelleen parempi, kuin epämääräinen ilmiöryhmätyöitseohjautuvuus-tivoli.
Seuraan somessa muutamaa opettajien foorumia. Se paperin pyöritys näkyy. Ei voi olla normaalia, että opettaja kokee ahdistusta sähköpostinsa avaamisesta. Nykyinen kolmiportainen tuki työllistää perustellusti. Mitä lapsen kanssa on tehty, ennen kuin siirrytään seuraavalle rappuselle. Mutta ruudulla odottaa myös nippu byrokratian ohjeistusta, vaateita raporteista ja projekteista, vanhempien reklamaatiot.
Yhteydenpidossa kotien kanssa pieni ryhtiliike voisi auttaa; koulussa on tietyt normit. Niitä ei voi määritellä aktiivisten äitien tai haihattelevien professoreitten, ei byrokraattien, median eikä liike-elämän toiveiden mukaisesti.
Lujaa aikuista se vaatii, digihumppa.
JK. Il-Pon otsikon sijaan painottaisin, että ”Koulun on tartuttava kouluihin”. Siellä on tieto ja tuntuma. Onko rohkeus?
Jarmo Lintala
Seinäjoki