Mitä järkeä on ryhtyä juttusille ventovieraan ihmisen kanssa, jota ei todennäköisesti tapaa koskaan uudestaan? Ei mitään, olisin vastannut vielä vähän aikaa sitten. Minulle sattui kuitenkin keväällä hauska juttu, joka pakotti arvioimaan asiaa uudestaan. Sain käydä kolme valtaisan kiinnostavaa keskustelua – jokaisen niistä junamatkalla entuudestaan tuntemattoman vierustoverin kanssa.
Niin kuin kaikki tietävät, spontaani jutustelu julkisissa kulkuvälineissä ei kuulu suomalaiseen tapakulttuuriin. Sääntö on pitänyt kutinsa ainakin nämä pari vuotta, jotka olen sukkuloinut Seinäjoen ja Tampereen väliä. Viime kevättä edeltävältä ajalta ei muistu mieleeni ainoatakaan matkaa, jonka aikana kommunikaatio vieruskaverin kanssa olisi edennyt kohteliasta hiljaisuutta pidemmälle. Hyvä niin, minulla on ollut tapana ajatella.
Jos käytävänpuoleiselle penkille istahtaa joku, pakenen nopeasti kirjan tai puhelimen taakse. Ajatuskin keskustelusta tuntuu rasittavalta, koska a) olen jo päättänyt käyttää junamatkan hyödyksi ja levätä b) small talk on rasittavaa ja teennäistä.
Olinkin hieman varautunut, kun eräänä huhtikuisena iltapäivänä viereisen penkin rouva ryhtyi yllättäen juttelemaan. Keskustelu lähti liikkeelle Seinäjokea koskevista huomioista, laajeni vähitellen eri paikkakunnilla asuvien ihmisten luonteenpiirteisiin ja siirtyi sitten purjehdukseen. Mutta tämä oli vasta alkua.
Kun saavuimme Tampereelle, rouva oli ehtinyt neuvoa minulle Helsingin viihtyisimmät asuinalueet, lukea otteita ranskalaisfilosofi Henri Bergsonin naurua käsittelevästä teoksesta ja esitellä kirjanmerkkeihin kirjoittamiaan mietelauseita. Arkisista asioista olimme päätyneet uskonnon ja kuoleman kaltaisiin teemoihin. Olin kertakaikkisen hämmästynyt. Mikä uskomaton sattuma, että tapasin niin mukavan ihmisen! Enpä silloin tiennyt, että kokisin tulevina viikkoina saman vielä kaksi kertaa uudestaan.
Seuraava vierustoverini jakoi kanssani karkkipussinsa, ilahdutti mahtavalla huumorintajullaan ja valisti minua vammaisten tukiviidakon epäkohdista. Kolmas puolestaan opasti villiyrttien keräämisessä – aihe, jossa hän oli oikea asiantuntija ja josta itse olin hiljattain kiinnostunut.
Muistelen näitä juttutuokioita edelleen lämmöllä. Kohtaamisten ansiosta käsitin, että ihmissuhteissa ohimenevä ei välttämättä tarkoita pinnallista, yhdentekevää ja teennäistä. Päinvastoin. Joskus ventovieraan ihmisen kanssa on jopa helpompi olla aidosti läsnä ja oma itsensä kuin läheisten seurassa.
Jokapäiväisessä elämässä merkityksellisyyden tuntu pääsee nimittäin helposti pakenemaan. Työpäivän jälkeen ei jaksa aina kiinnostua perheenjäsenten tai ystävien sanomisista. Junassa tilanne on toinen. Veturi puksuttaa kohti määräasemaa ja kumpikin osapuoli tietää, että ainutlaatuinen kohtaaminen on pian ohi. Sen vuoksi siitä on syytä iloita tässä ja nyt.
Tahdon kiittää tästä oivallisesta elämän oppitunnista asianomaisia rouvia, jotka saivat suunsa auki oikealla hetkellä. Itselläni ei olisi riittänyt rohkeus – ainakaan silloin. Nykyään huomaan odottavani junamatkoja ihan uudella tavalla. Mistä kiinnostavasta aiheesta saisin tällä kertaa kuulla kerrottavan? Kun vierustoveri ei sitten lausahdakaan mitään vaan kaivautuu poteroonsa, olen pettynyt.
Ehkä seuraavalla kerralla minun täytyy aloittaa keskustelu itse.
ANNA HUMALAMÄKI