Juhannusaattona Keski-Pohjanmaalla teimme viimeisiä ostoksia mökkireissua varten pienessä Kannuksen kaupungissa.
Oli keskipäivä. Suurin osa kannuslaisista oli jo siirtynyt kesämökeilleen.
Laskimme ostokset automme peräkonttiin, ja mieheni löi peräluukun kiinni. Samalla hetkellä tajusimme, että auton avaimet jäivät peräkonttiin ostosten kanssa, ja auton ovet olivat lukossa.
Siinä me olimme, juhannusaattona hiljaisen pikkukaupungin keskustassa. Kaikki tavaramme puhelimia ja lompakoita lukuun ottamatta olivat auton sisällä, ja auton vara-avaimet 160 kilometrin päässä Vaasassa.
Soitin ensimmäiseksi isälleni, joka on työskennellyt Kannuksessa. Toivoin hänen tuntevan paikallisia, jotka voisivat auttaa meitä.
Isäni ei kuulostanut toiveikkaalta. Juhannusaatto ja pikkukaupunki eivät ole kovin hyvä yhdistelmä.
Parkkipaikalla viereemme oli pysäköinyt mies pienen poikansa kanssa. Mies vaikutti paikalliselta, joten kysyimme, tunteeko hän ketään, jolle voisimme soittaa.
Mies nousi heti autostaan, kaivoi puhelimensa taskustaan ja soitti kaikille tutuilleen, joiden hän uskoi voivan auttaa.
Tilanne vaikutti epätoivoiselta. Kaikki olivat jo lähteneet juhannuksen viettoon.
Viimeisen puhelun jälkeen mies totesi: "Nyt haen kotoani työkaluja, ja yritämme murtautua autoon itse."
Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Mies haki useasti lisää työkaluja kotoaan. Minä kävin ostamassa jäätelöt hänelle ja hänen pojalleen, joka oli mukana murtopuuhissa.
Kahden tunnin yrittämisen jälkeen ovi lopulta aukesi. Kiitimme miestä vuolaasti ja tarjosimme palkkaa vaivannäöstä. Mies ei ottanut rahoja vastaan. "Älkää hukkuko juhannuksena, se riittää minulle", hän huikkasi lähtiessään. Totesimme, että pikkukaupunki oli lopulta paras paikka lukita itsensä auton ulkopuolelle juhannusaattona.
LAURA POTINOJA