Veikko Huovisen kirjassa Havukka-ahon ajattelija tarkastellaan viisauden olemusta lopuksi todeten: ”Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi parasta käyttäytyä. Tässä lajissa on ihminen viisaimmillaan… Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin…”
Tässä Huovinen kuvaa sattuvasti tänään vallitsevaa päsmäröintikulttuuria. Siinä päsmäröidään kaikkea mikä liikkuu ja vaikka ei liikkuisikaan. Tähtäin osoittaa joka suuntaan. Myös menneisyyteen.
Unohdetaan, että kerran nythetkemme on menneisyyttä ja tulevien päsmäreiden armottoman revittelyn alla.
Tämä totta kai koskee poliittistakin historiaa.
Silloin kun eletään vallitsevaa nythetkeä, siihen liittyy epävarmuutta, epätietoisuutta, sumeutta, pelkoa. Toiveita, unelmia. Päättäjät tekevät ymmärryksensä mukaan parhaita mahdollisia päätöksiä, jotka tulevaisuus saattaa osoittaa huonoiksi. Vasta tulevaisuus. Ne, jotka nojatuolissa istuen ja hyväskää syöden kiikaroivat menneisyyttä.
Jos katsomme taaksepäin, niin pitäisi osoittaa armollisuuttakin. Melko hyvin on toistaiseksi käynyt.
Sotien jälkeen sotatoimet ovat olleet jossain muualla kuin rajojemme sisällä.
Vaurastuttiin. Näkkileivän päälle riitti yhä enemmän pantavaa. Oli varaa ostaa Mosse tai Warre.
Yhteiskuntamme muhkeutui. Kukkuroitui.
En tunne hyvin esimerkiksi Kekkosen historiaa mutta en minä häntäkään täysin mitätöisi. Eikä aikaisemmin Mannerheim ollut aivoton sapelinkalistelija. Viisas ja varovainen, eikä lähtenyt Hitlerin yllytyksiin. Sotamiehen paras kaveri ja pomo.
Päsmäröintikulttuurissa uhotaan. Monelta tänään suorastaan napit repeilevät nutusta.
Historiantutkimus on tärkeää tieteellisenä työnä. Tapahtuneen arviointi. Mutta jos se johtaa ehdottomaan paremmuuden kokemukseen, niin ollaan vääristymässä.
Jari Ranta
Vaasa