Nykyvuosina videopelien pelaamisesta on tullut yksi maailman suosituimmista ajanvietteistä, ja se on tuonut esille monia uusia tapoja tehdä taidetta tai kertoa tarinoita. Pelaamista on kuitenkin kritisoitu monilla eri tavoilla jo sen syntymästä lähtien, ja voisi sanoa, että välillä turhan ankarasti.
Suurin osa sotaisten pelien pelaajista ovat yhtä väkivallattomia kuin kuka tahansa muukin, eivätkä kaikki pelaajat ole laiskoja tai riippuvaisia. Miksi siis ottaa toisen harrastukset turhan vakavasti?
Monelle pelaaminen on rentouttavaa ajanvietettä ja on monia tapauksia, jossa pelaaminen myös on auttanut ihmisiä vaikeiden aikojen läpi. Normielämästä irrottautuminen ja toiseen maailmaan pääsy on tehokas tapa lievittää stressiä, ja peleissä tehdyt saavutukset tuovat yleensä mielihyvää muuten harmaassa arjessa. Siinä pääsee samalla tavalla mukaan eri seikkailuihin kuin elokuvaa katsoessa tai kirjaa lukiessa, ja kun kysyy keneltä tahansa pelejä pelaavalta ihmiseltä, he yleensä kertovat, miten mukavaa se on.
Vaikka peliriippuvuus ja turha ajan tuhlaaminen ovat oikeita ongelmia enkä itsekään pidä niitä vain lievänä laiskuutena, pelejä itsessään ei kannata syyttää, sillä yleisesti se kertoo vain riippuvaisen henkilön huonosta tilasta. Peleistä jankkaamiseen jääminen voi myös hidastaa oikean avun saantia riippuvaiselle.
Ihmisten – ensinnäkin niiden, joilla ei ole kokemusta pelaamisesta – ei kannattaisi tuomita sitä niin nopeasti. Toivoisin, että kaikki antaisivat edes mahdollisuuden tälle oivalle taiteen ja viihteen tyylille.
Vaikka syy olisikin hyvä, jos haluaa väitellä peleistä jonkun kanssa, pitäisi ensin ottaa niistä selvää, sillä niitä on niin monenlaisia. Lisäksi pitäisi olla avoimempi, jos joku muu haluaa keskustella peleistä kanssasi, sillä se ei ota pois sinulta muuta kuin vähän aikaa ja voi antaa uusia näkökulmia ja ehkä jopa uuden harrastuksen.
Linnea Tolppanen, 8E, Seinäjoen yhteiskoulu