Urheiluseurat ottavat paraurheilevat nuoret pääsääntöisesti avoimesti vastaan, mutta joissakin seuroissa nuoret ovat kokeneet myös pettymyksiä, kertoo Suomen paralympiakomitean lasten ja nuorten liikunnan suunnittelija Henry Manni. Manni kertoo kuulevansa ajoittain ikäviäkin tarinoita siitä, miten seuroissa on kohdeltu vammaisia lapsia ja nuoria.
– Silloin kyse on lähes poikkeuksetta yksittäisen valmentajan tai muun seurahenkilön toiminnasta, josta seuran johto on usein tietämätön. Osalla seuraihmisistä voi olla epävarmuutta oman osaamisen suhteen. Kannustan heitä vain hyppäämään mukaan, kokeilemaan ja oppimaan, ratakelaajana menestynyt Manni sanoo.
Hyviä esimerkkejä on kuitenkin paljon, ja Paralympiakomitean palvelussa on jo lähes 550 urheiluseuraa.
– Ne ottavat kaikki liikkujat mukaan, ja yleiset arvot ja moraali ohjaavat toimintaa. Lisäksi rekisterin ulkopuolella on paljon vastaavia seuroja, Manni kertoo.
Oman lajin ja paikan löytäminen paraurheilusta ei silti aina ole helppoa.
– Esimerkiksi paikkakunta vaikuttaa, ja varsinkin joukkuelajeja on usein vain suurimmissa kaupungeissa. Lisäksi monet lajit, kuten vaikkapa pyörätuolikelaus, vaativat kalliita erityisvälineitä ja sitä kautta investointeja, Manni kertoo.
Parajääkiekko koukutti ensikokeilulla
Maaliskuussa seitsemäntoista vuotta täyttävä Aaron Hänninen on esimerkki lajinsa kätevästi löytäneestä nuoresta. Äänekoskella asuvalla nuorukaisella on synnynnäinen vamma: meningomyeloseele eli mmc, mikä tarkoittaa selkäydinkohjua. Vamman synnystä ei ole tietoa.
Hänninen liikkuu pääasiassa pyörätuolilla, mutta jopa noin kilometrin kävelymatkatkin onnistuvat säärimittaisten ortoosien avulla. Parajääkiekkoon Hänninen sai ensikosketuksen kahdeksanvuotiaana hänen äitinsä nähtyä Facebookissa videon, missä etsittiin lajin harrastajia Jyväskylän kaupungin erityisliikuntavuorolle.
– Innostuin heti, ja lajia oli päästävä testaamaan nopeasti. Jäälle mentyäni tunsin, että kyseessä on minun juttuni. Pelaisin todennäköisesti jääkiekkoa, vaikka minulla ei olisi vammaa, Hänninen kuvaa innostustaan lajiin.
Vuonna 2017 Jyväskylään perustettiin Sisu Paraicehockey -joukkue, ja Hänninen on ollut alusta asti mukana. Hän kuuluu myös Paralympiakomitean Tulevaisuuden tähdet -ryhmään. Liigapelien osalta kaapissa on jo komea meriitti.
– Voitimme viime kaudella SM-kultaa, ja saavutus on minulle yhtä arvokas kuin paikka maajoukkueryhmässä, Hänninen iloitsee.
Meriittien lisäksi Aaron Hänninen nostaa suureen arvoon urheilussa kohtaamansa ihmiset.
– Olen saanut paljon uusia tärkeitä ihmisiä elämääni, Hänninen kuvaa ja pitää laji-ihmisiä toisena perheenään.
Hänninen nousi jo 15-vuotiaana miesten parajääkiekkomaajoukkueeseen.
– Virallisia pelejä en ole päässyt pelaamaan, sillä alle 17-vuotiaat eivät voi pelata niitä. Pian on kuitenkin vaadittava ikä täynnä, Hänninen kertoo.
Lajivalintaa voi viivyttää paraurheilussakin
Hännisen harjoitusohjelmaan kuuluu parajääkiekon lisäksi muun muassa uintia, kelkkahiihtoa, pyöräilyä, soutamista soutulaitteella, salitreeniä, kehonhuoltoa sekä fysioterapiaa. Myös Henry Manni on monipuolisen harjoittelun kannalla.
– Kannustan etenkin nuorena urheilemaan ja treenaamaan monipuolisesti. Ei kannata kiirehtiä lopullisen päälajivalinnan suhteen. Kannustan ylipäätään valitsemaan lajin, jonka treenaaminen on mielekästä ja kivaa, Manni sanoo.
Suomi putosi viime vuonna parajääkiekossa miesten C-sarjaan, ja Hänninen toivoo voivansa auttaa joukkueen takaisin B-sarjaan.
– Seuratasolla tavoite on voittaa lisää mestaruuksia, Hänninen sanoo.