Artikkeli tai kirjoitus on onnistunut, kun se herättää lisää keskustelua. Tällainen oli Ilmari Ylä-Autionkin kirjoitus I-P:ssa 23.9. Siinä oli myös pari tärkeää lisäystä omaan kirjoitukseeni (I-P 17.9.).
Ilmari Ylä-Aution kirjoituksen henki inspiroi ja innoittaa jatkamaan ja laajentamaan keskustelua nykyiseen urheiluseuratoimintaan, sekä lasten ja nuorten terveyteen ja liikuntatottumuksiin. Jo nyt kysytään lapsilta ja nuorilta, tosin vieläkin liian harvoin, onko kaikki hyvin, kuinka voit, oletko tyytyväinen elämääsi, kiusataanko sinua, onko sinulla kavereita, mitä voisimme tehdä, jos kaikki ei ole hyvin?
Jo ainakin pari vuosikymmentä on oltu huolissaan mm. koulukyselyjen vastausten perusteella lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntymisestä ja kasvavista mielenterveysongelmista. Mm. masennus ja ahdistushäiriöt, joihin liittyy mm. somessa tapahtuvaa kiusaamista, ovat moninkertaistuneet ja muuttuneet vakavammiksi sairauksiksi parin viimeisen vuosikymmenen aikana.
Jo noin joka viides lapsi ja nuori on psykiatrisen tuen tarpeessa (Lääkärilehti 30.4.2021). 30 oppilaan luokassa on siis keskimäärin kuusi psyykkisesti oireilevaa oppilasta. Tämä on kestämätöntä. Em. syyt johtavat helposti arvottomuuden tunteeseen, eristäytyneisyyteen ja syrjäytymiseen. Parin vuosikymmenen aikana digitalisaatio, internet, some yms. ovat osaltaan vaikuttaneet niin lasten kuin nuortenkin elämään merkittävästi.
Lasten ja nuorten fyysinen ja henkinen pahoinvointi on paitsi inhimillisesti raskasta, myös kansanterveyden ja -talouden kannalta hankala yhtälö yhdessä heikkenevän huoltosuhteen kanssa. Väestön ikääntyminen ja heidän lisääntyvä hoivan tarpeensa vaatisi terveitä työikäisiä, empaattisia, tasapainoisia työntekijöitä. Lisäksi tarvitaan terveitä ihmisiä tuottamaan varoja palveluiden järjestämiseksi. Ikäpyramidi on valitettavasti kääntymässä kärjelleen.
Panostus ennaltaehkäisevään harrastustoimintaan on yhteiskunnalle arviolta jopa sata kertaa edullisempaa kuin jälkien korjaaminen, joka sekin on tietysti tehtävä. Jo yhden potilaan hoitovuoden hinnalla voi palkata kymmenen täysipäiväistä työntekijää urheiluseuroihin. Siis jos vältetään yhden lapsen sairastuminen vuodessa. On vakavan harkitsemisen arvoinen asia, laitetaanko varat ennaltaehkäisyyn vai jälkien korjaamiseen.
Nykyisessä julkisen talouden ahdingossa kaikki kivet on käännettävä. Kolmannella sektorilla olisi käyttöä enemmän kuin koskaan. Urheiluseurat ovat perinteisesti huolehtineet lasten ja nuorten harrastustoiminnan järjestämisestä, väheksymättä muita järjestöjä ja mm. seurakuntia. Kaikilla näillä taitaa olla sama ongelma; resurssit.
Tuntuu, että urheiluseuratoiminta on käsitetty väärin. Urheiluseuralta odotetaan palveluita, mielellään maksuttomia tai ainakin halpoja. Ikävä kyllä suuri osa lasten vanhemmista on ”ulkoistanut” lastensa harrastukset, kun heidän pitäisi olla osa lasten harrastustoimintaa. Vikaa saattaa olla myös urheiluseuroissa, jotka arastelevat vanhempien mukaan pyytämistä.
Urheiluseuratoimintaan käyttövoimaa on perinteisesti ammennettu talkoo- eli ”kökkätyöstä” ja vanhempien panoksesta omien lastensa harrastuksiin. Olisiko hassumpi ajatus palata enemmän yhteisölliseen, vähemmän ammatilliseen seuratyöhön, jossa kaikille löytyy paikka? Toki ammatillisella osaamisella ja aktiiviurheilijoilla on valmennuksessa edelleen tärkeä asema, ohjaamassa vanhempia ja muita ohjaajia. Jos se ottaakin, se antaa enemmän. Ja ennen kaikkea yhdistää vanhempia ja lapsia, lapsia ja lapsia, ja vanhempia ja vanhempia.
Martti Saarikoski
lasten- ja nuorisopsyk. sairaanhoitaja (eläkkeellä)
Seinäjoki