Mitä silloin palaa, kun kirkko palaa?
Menomatkalla Lappiin ohitimme Ylivieskan kuten usein aiemminkin lupaamalla, että tulomatkalla käydään kirkkopihassa paapan haudalla.
Kirkoilla ja haudatuilla on ikuisesti aikaa odotella kävijöitä. Meillä taas oli tavanomainen kiire päästä paikkaan, jossa navigaattori ilmoittaa ”olet saapunut päämäärään”.
Jos johonkin on tässä maailmassa voinut luottaa, niin kirkon seisomiseen paikallaan keskellä kylää, pyhää ja arkea. Siksi uutinen Ylivieskan kirkon palamisesta vertautui vuorten järkkymiseen ja kallion horjumiseen.
Vaikea sanoa, olisiko järkytyksen ja menetyksen tunne ollut yhtä vahva, jos pääsiäislauantaina olisi palanut maan tasalle henkilökohtaisesti tuntemattomampi ja vähemmän tärkeä kirkko.
Nyt tuntui pahalta. Miten paapan haudan käy sammutustouhujen keskellä? Onko hautakivi jäänyt palavien seinähirsien ja romahtaneiden kattopeltien alle?
Paappani on haudattu kohtalaisen lähelle kirkon seinää. Se on hänelle mitä sopivin paikka. Ylivieskan seurakuntaa kellonsoittajana, suntiona, haudankaivajana ja kirkon kamiinoiden lämmittäjänä palvellut mies on siunattu lepoon työnsä viereen ja ääreen.
Viikko kirkon palamisesta pahin savun katku on kirkkopihasta hälvennyt. Palomiehet ovat työnsä tehneet ja vapaaehtoiset vartijat työnsä aloittaneet kirkon hiilloksella.
Kierrämme kirkkoa hiljaisen ihmisjoukon mukana. Kurkkua kuristaa, vaikka paapan hauta on kunnossa poliisin keltaisen nauhan takana. Raskaalle tunteelle ei osaa antaa nimeä. Nimettömyydestään huolimatta se näyttää olevan kaikille kiertäjille yhteinen.
Minkä raunioilla tässä nyt ollaan?
Joku kulkee kameran kanssa, kuvaa ja pysähtyy neuvottomana. Taivasta kohti törröttää enää muutama lankku, jotka ovat palaneet symbolisesti ristiin. Kirkko rakennuksena on menetetty, mutta tässä paikassa yli kaksisataa vuotta koettu pyhyys on jäänyt. Se ei palanut tulessakaan.
On säikähtäneelle ajallemme kuvaavaa, että ensimmäisissä some-huhuissa Ylivieskan kirkkopaloa väitettiin toisuskoisten turvapaikanhakijoiden teoksi. Näin käy kun ollaan liian suvaitsevaisia, illisteltiin viesteissä.
Surullinen totuus paljasti tekijän yhdeksi meistä, suomalaisista, luterilaisista.
Kirkko on suomalaisille niin itsestään selvä, ettei sen merkitystä enää havaita.
Kirkolla rakennuksena on tärkeä paikka vähintään ihmiselämän käännekohdissa ja kirkkovuoden suurissa juhlissa. Konfirmaatio, häät, hautajaiset, pääsiäisen aika ja joulu yhdistävät kirkon ja tapakristitynkin.
Moni käy kirkossa viikoittain, kuuntelee saarnan ja osallistuu liturgiaan, veisaa, lukee isämeitänsä ja sulkeutuu hyvin yksityiseen vuoropuheluun itsensä ja Luojansa kanssa.
Kun kirkko palaa, menetetään kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen lisäksi rauhoittumisen ja pyhän kohtaamisen vuosisatainen tyyssija. Paikka, josta ei ole ketään käännytetty pois.
Ylivieskan seurakunta on jo päättänyt rakentaa uuden kirkon. Ensimmäiset lahjoitukset on saatu. Ylivieskalaiset tietävät, kuinka suuri merkitys on kirkolla.
Palaneena, ruhjottuna ja maahan poljettuna kirkko on puhutellut ja saarnannut väkevämmin kuin koskaan.
MAIJU LEMETTINEN
maiju.lemettinen@i-mediat.fi