Viestintä ei ole helppo juttu.
Sanoilla, jotka luulemme ymmärtävämme samoin, on tasan niin monta merkitystä kuin on ihmisiä. Kun sanat ladotaan lauseiksi, väärinkäsitysten riski kasvaa.
Puhutaan vaikka lusikasta. Kaikki tietävät, mihin lusikkaa käytetään. Silti päähän syttyvä lusikan kuva voi olla kaikkea teelusikasta ja designlusikasta kenkälusikkaan, noin vähän kärjistääkseni.
Lusikasta voi syntyä illanmittainen kina. Jos sitä kiihdytetään liian monella tuopillisella, lusikallakin voi saada aikaan ruumiita.
Hetteisemmälle suolle mennään, kun kehiin isketään abstraktit asiat ja käsitteet.
Vapaus? Rakkaus? Vastuu?
Joskus toimittajan pitää kirjoittaa ikävistä asioista, vaikka tarkoitus on hyvä: herättää keskustelua. Suuri osa lukijoista ymmärtää periaatteen, mutta toisinaan tekstistäni löydetään jotain, mitä en sinne ole kirjoittanut.
Tuttua? Kyllä, siinä on yksi Wiion viestintälaeista, numero kolme. "On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut."
Ykkönen on vielä lohduttomampi: "Viestintä yleensä epäonnistuu – paitsi sattumalta." Siitä johdettu seuraus kylmää: "Jos viestintä voi epäonnistua, se epäonnistuu."
Minut uitettiin jo pikkutyttönä viestinnän saloihin, sillä setäni oli Osmo A. Wiio, ja perheillämme oli kesähuvilat vierekkäin. Viestintää tutkinut Wiio oli kaikkea muuta kuin lohduton pessimisti: poikamaisen innostuva ja terävä huomioissaan ihan viimeiseen kesäänsä saakka.
Lait ovat kärjistyksiä, joissa kiteytyy Wiion havainto ihmismielestä ja sen tavasta käsitellä informaatiota.
Lait muistuttavat, että meillä viestijöillä on vastuu kirjoittaa hyvää ja tarkkaa kieltä, jossa monitulkintaisuuden vaara on mahdollisimman pieni. Kun lukijalla on kyky ymmärtää suomen kieltä, useimmiten asiayhteys ja terve järki ohjaavat ymmärrystä oikeaan suuntaan. Virheet toki korjataan.
Jos virheitä ei ole, tarvitaan hyvää tahtoa. Jos sitä ei ole, voi löytyä jotain, mikä kertoo enemmän tulkitsijasta kuin tekstistä. Niistä mielikuvista jokainen vastaa ihan itse.
AUNE WARONEN