Menneen maailman kouluissa sellainenkin oli mahdollista, että viidennen luokan tytöt järjestivät missikilpailun. Miesopettajamme mielestä ajatus oli mainio, joten misseilylle saattoi hyvin uhrata vaikkapa yhden tylsän äidinkielen tunnin.
Suurin ennakkosuosikki ei osallistunut, hän otti hoitaakseen juontajan roolin. Opettajamme, jota vaivasi kiusallisen vilkas mielikuvitus, ei voinut olla möläyttämättä:
– Maija (nimi muutettu) arveli, että olisi kuitenkin voittanut rinnan mitalla.
Tätä se oli päivästä toiseen, kolmannelta luokalta kuudenteen saakka. Kerran naapuriluokasta tuli naisopettaja liitutaulun tarvikkeita lainaamaan.
– Minun vehkeeni ovat aina vapaasti naisten käytettävissä, opettajamme lohkaisi.
Ja jälleen luokka räjähti nauramaan. Välillä tuntui siltä, että Pikku-Kallen vitsikirja oli tärkein opetusmateriaalimme.
Julkiselta nolaamiselta ei välttynyt kukaan. Pojat hohottivat vitseille, sehän kuului pojan rooliin. Tytöt reagoivat enimmäkseen punastelemalla.
Välitunneilla sain kuulla, että tytöt pitivät opettajaa iljettävänä ääliönä. Se olikin ehkä alakouluvuosien arvokkain opetus: kaksimielisillä vitseillä ei hurmata tyttöjä.
Opettajamme myös selitti meille ronskin kielenkäyttönsä syyn. Hänen mielestään se valmensi meitä tulevaa elämää varten. Kouluissa, työpaikoilla ja kaikkialla yhteiskunnassa me joutuisimme kohtaamaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä.
– Teidän pitää oppia tulemaan toimeen sellaisessa maailmassa, hän sanoi.
Opettaja oli siis sisällyttänyt tuhmat jutut osaksi omaa henkilökohtaista opetussuunnitelmaansa. Siten hän tuli myös oikeuttaneeksi sopimattoman käytöksen itselleen.
Ainakaan hän ei yrittänyt kasvattaa meistä aikuisia, jotka korjaisivat maailman vääryydet. Sen sijaan meistä koulittiin sopeutujia pönkittämään vinoutunutta yhteiskuntaa.
Myöhemmin kuulin, että opettaja oli joutunut lähtemään koulusta. En edes kysynyt, miksi.
Tästä on jo kulunut muutamia vuosikymmeniä, eikä maailma ole hirveästi muuttunut. Vasta nyt häirinnästä on alettu puhua vakavaan sävyyn. Vaasassa siihen tarvittiin joukko rohkeita koulutyttöjä, jotka uskalsivat uhmata ikiaikaista vaikenemisen kulttuuria.
JANNE LEHTONEN
