Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä yhteistä on vuosilla 1323 ja 2023?
Tehdäänpä aikamatka vajaat 800 vuotta taaksepäin. Yhtenäinen Ruotsin kuningaskunta rupesi syntymään 1200-luvun jälkipuoliskolla, ja Suomeakin alettiin vähä vähältä liittää siihen kiinteästi. Kuinka ollakaan, Suomenlahden itäisessä pohjukassa valloittaja törmäsi Novgorodin venäläiseen tasavaltaan. Seurasi tietysti sapelien kalistelua ja kahakointia, joka päättyi vuonna 1323, kun val-takunnat tekivät Pähkinäsaaren rauhan.
Karjala jaettiin kahtia. Viipurin kaupunki, puolet Karjalaa ja muu Suomi Pähkinäsaaren rauhan rajasta länteen jäivät Ruotsille, Käkisalmen kaupunki ja toinen puoli Karjalaa siitä itään Novgorodille.
Nyt, vuonna 2023, Pähkinäsaaren rauhasta on kulunut tasan 700 vuotta. Psalmin sanoin se tuntuu olevan ”... kuin ohi kiitävä hetki”.
Armon vuosi, Anno Domini 1323 oli Suomen kannalta samaan tapaan kohtalon vuosi kuin on vuosi 2023. Silloinkin Suomi tuli tienhaaraan. Toinen tie johti itään, toinen länteen. Suomi osana Ruotsia valitsi länteen johtavan.
Pähkinäsaaren rauhanteon yhteydessä elokuussa 1323 Ruotsin ja Suomen rekisteröimätön parisuhde ikään kuin virallistui. Pesäero idästä tuli selväksi.
Suomesta tuli Ruotsin valtakunnan osa seuraavaksi viideksisadaksi vuodeksi. Tarkkaan ottaen 486 vuodeksi, eli vuodesta 1323 vuoteen 1809. Tuolla ajanjaksolla Ruotsi teki itsestään sotilasmahdin ja valloitussotien voimalla suurvallan.
Yhtä ratkaisevasti kuin Pähkinäsaaren rauhassa Suomen status muuttuu nyt, huhtikuussa 2023, 700 vuotta myöhemmin, kun Suomi liittyy Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, Natoon. Rauhankumppanuus muuttuu virallisesti puolustusliitoksi. Suomen osalta pesäero idästä tulee lopulliseksi ja kristallin kirkkaaksi.
Historioitsija Peter Englund avaa uuden näkökulman ruotsinvallan aikaan. Hän sanoo, että Suomi ei ollut valtioliiton osa eikä Ruotsin maakunta vaan valtakunnan puolikas. Hänen mukaansa Ruotsin nousu suurvallaksi ei olisi ollut mahdollista ilman valtakunnan itäisen osan voimavaroja.
Selkokielellä ilmaistuna: Voimavarat olivat sotilaita ja verovaroja. Kaikki asekuntoiset suomalaiset miehet ja puolet Suomen ve-roista tarvittiin suurvallan rakentamisessa. Lisäksi Suomen alue oli Ruotsin puskuri itää vastaan.
Itäraja muuttui monta kertaa eri sodissa tuon vajaan 500 vuoden aikana, ja Ruotsin ja Venäjän väliset sodat käytiin Suomen maaperällä.
Englund pitää Ruotsin suurvallan aikaisia saavutuksia maiden yhteisenä aineettomana omaisuutena. Historian käänteet, säilyneet vuosisataiset perinteet ja perimätieto sukupolvelta toiselle osoittavat, että Englundin arvio on perusteltavissa.
Suomi ei ole kuitenkaan osannut Ruotsin tapaan hyödyntää omaa osuuttaan onnistuneessa suurvaltaprojektissa oman imagonsa eli maakuvansa kansainväliseen rakentamiseen. Ruotsi esiintyy maailmalla edelleen suurvallan elkein. Ei Ruotsia siitä pidä moittia. Niinhän Britanniakin tekee. Melkein niin voisi Suomikin tehdä. Suomi saisi katsoa peiliin, ja luopua nyt viimeistään turhasta vaatimattomuudestaan.
Anna-Maija Salo
Isokyrö