"Elämä on epäreilua — Hyväksy ja anna anteeksi!"
Jos kirjalla on tuollainen nimi ja hintaa puoli euroa, onhan se ostettava, vaikka varastoon. Niin tein. Apilan poistomyynnistä käteen tarttunut opus ajautui toimituksen kirjahyllyyn ja sinne se myös jäi.
Viime viikolla kirja tippui syliini kun etsin jotakin aivan muuta. En pitänyt sitä ennusmerkkinä, mutta niin vain aloin tavata, ehkä lähestyvän juhlapyhänkin innoittamana.
Pääsiäisen sanotaan olevan myös anteeksiannon juhla. Syliini pudonnut kovakantinen sai minut miettimään, mitä se oikeastaan tarkoittaa näin maallikon silmin.
En tiedä, opinko lukemastani mitään, mutta ainakin sain ajateltavaa omista anteeksiantamisen kohteista.
Terapeutti Pekka Hämäläisen mukaan ihminen ei anna anteeksi siksi, että joku toinen ansaitsisi sen. Annamme anteeksi ennen kaikkea siksi, että saisimme itse rauhan.
Anteeksianto vaatii usein vastakappaleeksi loukkauksen. No, se on onneksi helppoa. Kaikkia on joskus loukattu, kaikki ovat joskus loukanneet.
On kohdeltu väärin töissä, parisuhteessa, ystävyydessä tai perheessä – kadulla, kaupassa, kapakassa. Onneksi moni haava on pieni ja paranee äkkiä.
Joku haava voi olla isompi, ja niiden kanssa olemme saattaneet elää vuosia — joskus vuosikymmeniä. Sellainen taakka on raskas. Se kuluttaa energiaa, joka voisi mennä johonkin paljon arvokkaampaan.
Hämäläinen kehottaa riisumaan taakan tekemällä päätöksen: Annan anteeksi. En anna tämän enää hallita minua.
Toinen tärkeä anteeksiannon muoto kohdistuu itseemme. Ihminen kantaa usein häpeää vanhoista valinnoista, sanomattomista sanoista ja menetetyistä mahdollisuuksista.
Ruoskimme itseämme ankarasti siitä, mitä emme tehneet silloin kun olisi pitänyt, tai siitä, mitä teimme silloin kun ei olisi pitänyt.
Itselleen anteeksiantaminen vasta onkin vapauttava teko. Eikä se tarkoita vastuun pakoilua. Se tarkoittaa, että uskaltaa katsoa menneisyyttä rehellisesti, ottaa opiksi — ja sitten päästää irti.
Menneisyyttä kun ei voi muuttaa. Vain tätä päivää voi.
Kun laskee irti siitä, mitä on ehkä kauankin kannatellut — vihasta, pettymyksestä, itsesyytöksestä — huomaa, että vapautunut tila alkaa täyttyä jollain muulla. Jollain, joka on terveempää, kevyempää ja avoimempaa.
Pääsiäisen pyhinä voi löytyä hyviä hiljaisia hetkiä, jolloin kysäistä itseltään: Mitä minä vielä kannan? Voisikohan siitä jo päästää irti?
Väitän, että jokainen pystyy keksimään omalta kohdaltaan jotakin anteeksiannettavaa, joko muille tai itselleen.
Kyllä ihmisen aina sen verran solmussa pitää olla.