Joulukuun lopussa 1984 Inarijärveen putosi neuvostoliittolainen ohjus. Tapauksesta tuli eräs suomettumisen ajan viimeisistä surkuhupaisuuksista.
Suomen viranomaiset tiedottivat hitaasti ja varovaisesti. Suomalainen mediakin kertoi uutisia kitsaasti, vaikka muut länsimaiset mediat menivät suoraan asiaan.
Miia Tervon elokuva Ohjus ammentaa tosielämän tapahtumasarjasta vapaasti, vähän satiirisellakin otteella. Päähenkilöä, ohjuskriisin hetkellä paikallislehdessä toimittajan työtä aloittelevaa Niinaa, näyttelee Oona Airola.
– Tästä tuli pelottavan ajankohtainen elokuva, Airola sanoo.
– Vielä, kun teimme koekuvauksia, asia tuntui erilaiselta, etäiseltä. Kun rajakeskustelut kiihtyivät, alkoi tuntua, että näistä asioista puhumista on edelleen vältelty.
Airola kuvailee elokuvanteon aktivoineen hänet myös miettimään maanpuolustusasioita.
– Vaikka en ole armeijaa käynyt, näyttelijä toteaa naurahtaen.
– Lopulta tämä on identiteettikysymys. Millaista kuvaa meistä luodaan, mitä itsenäisyys tarkoittaa ja miten haluamme tulla kohdelluksi kansakuntana.
Airola haluaa kysyä, onko Suomessa edelleen aiheita, joista ei voi puhua, vaikka maa on demokratia.
– Hämmentävää, miten Miia alkoi käsikirjoittaa elokuva tästä aiheesta jo kolme vuotta ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Maiden ja ihmisten rajoja
Ohjus kertoo rajoista kahdella tasolla. Maiden välinen selkkaus tuo esiin autoritaarisuutta, varovaisuutta ja pelkuruutta. Tommi Korpela esittää Supon tutkijaa, joka painostaa toisia piilottamaan totuuden. Suoraselkäisin hahmo on Tiina Tauraiten näyttelemä virolaistaustainen ydinfyysikko, joka väistämättömien vaikeuksien uhallakin lausuu asiat kuten ne ovat.
Toisella tasolla se on Niinan kasvutarina. Nuori äiti harhailee elämässä, tottelee toisia eikä osaa päättää, jättääkö moniongelmaisen puolisonsa, jota näyttelee Tommi Eronen.
– Jokainen ihminen tunnistaa teeman perheestä, koska jokaisella on jonkinlainen perhe, Airola sanoo.
– Luulen monien tunnistavan myös kysymyksen, missä omat rajat menevät. Isoja teemoja Ohjuksessa ovat myös muiden suojeleminen ja itsensä yli käveleminen, kun tekee mitä muut haluavat. Koen, että nämä asiat ovat olleet viime vuosina pinnalla myös yhteiskunnallisissa keskusteluissa.
Tarinassa ja miljöössä on yhtäläisyyksiä Tervon esikoispitkään elokuvaan Aurora, joka oli viisi vuotta sitten pieni hitti ja palkittiin Jusseissa muun muassa parhaana elokuvana, Tervon ohjauksesta ja käsikirjoituksesta sekä Mimosa Willamon pääosasta.
Airola oli mukana Aurorassa ja sai ehdokkuuden sivuosasta.
– Sovittiin Miian kanssa hyvin yhteen. Meillä oli samanlaisia ajatuksia elokuvanteosta ja samanlainen huumori, Airola kertoo.
Uudenlaista johtamista
Ohjukseen haettiin näyttelijöitä jo muutama vuosi sitten. Ensimmäiset koekuvaukset peruttiin koronatilanteen vuoksi. Airola oli sairaalassa saadessaan pyynnön uuteen koekuvaukseen. Lääkärit eivät päästäneet häntä.
– Ilmeisesti joku muu valittiin rooliin. Olin kahdesti jo ollut varma, että meni sivu suun, kun vielä kuukausia myöhemmin puhelin soi, näyttelijä kertoo.
Niiden koekuvauksien jälkeen Airola kiinnitettiin Niinan rooliin.
– Tällä alalla pitää tottua siihen, että kiinnostavia töitä jää saamatta, mutta tuntui, että tämä olisi kyllä jäänyt todella kaivelemaan. Kahdesti ehti harmittaakin.
Airola nostaa Tervon lahjakkuutta pohtiessaan esiin johtamistyylin: ohjaaja ei halua ottaa komentavaa asemaa, vaan näkee itsensä ihmisten yhteen tuojana.
– Kun saa ihmiset inspiroitumaan työpaikalla, jokainen todella edistää elokuvaa. Ohjaaja katsoo päälle ja kantaa vastuuta ihmisistä, mutta pysyy myös tarkkana oman estetiikkansa seulasta.
Tällainen toimintatapa uudistaa koko ajatusta ohjaamisesta, Airola sanoo ja kuvailee Juho Kuosmasen otetta samanlaiseksi.