Suomi on pohjoismainen hyvinvointivaltio. Hyvinvointivaltio on yhteiskunta, joka turvaa kansalaisilleen laajat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet sekä verovaroin rahoitetun laajan palvelutarjonnan.
Tässä olemme onnistuneet hyvin siitä päätellen, että World Happiness Reportin mukaan Suomessa asuu maailman onnellisin kansa.
Mutta miten kansa voi olla yhtä aikaa tyytymätön ja onnellinen? Tätä on vaikea käsittää ainakin lehtien mielipidekirjoitusten, tekstarien ja somevalittajien määrän perusteella.
Myös vaalikeskusteluissa nähtiin vielä paljon korjattavaa hyvinvointijärjestelmässämme. Moni vanhoistakin kansanedustajista tunnusti, että jäi vielä paljon korjattavaa. Tulivat pyytämään vielä neljää vuotta laittaa asiat kuntoon.
Täytyy olla paljon piilo-onnellisuutta. Onnelliset eivät sitä vaan lehtien palstoilla ja somessa julista. Se herättäisi kateutta ja siten pahaa oloa. Eino Leino kuvasi sen hyvin runossaan Laulu onnesta. ”Ei onni kärsi katseit’ ihmisten. Kell’ onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.”
Hyvinvointiyhteiskunnassakin kyllä esiintyy pahoinvointia ja on ongelmia, mutta sillä on varaa ammattiauttajiin, jotka lievittävät muiden fyysistä tai henkistä pahoinvointia tai poistavat sen kokonaan.
Hyvinvointiyhteiskunnassa pidetään kaikki mukana. Hyvin ansaitsevat suostuvat tulonsiirtoihin, niin että huono-osaisillekin taataan vähimmäistoimeentulo.
Herää tietysti epäilys, ovatko onnellisuuskyselyn kysymykset hyviä onnellisuuden mittaamiseksi.
Kyselyssä kartoitettiin oikeastaan onnellisuuden edellytyksiä: tulotaso, sosiaalinen tukiverkosto, fyysisesti ja henkisesti terveen eliniänodote, vapaus tehdä elämänsä valinnat, hyväntekeväisyys, korruption levinneisyys hallinnossa ja liiketoiminnassa.
Onnen tunnetta suoraan jollain asteikolla ei kysytty.
Vai onko niin, että suomalainen on onnellinen, kun saa valittaa. On sananvapaus. Jopa presidenttiäkin voi arvostella joutumatta vankilaan.
Seuraava kysely on sikäli mielenkiintoinen, että miten sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuuden, tukiverkon, heikkeneminen vaikuttaa onnellisuuteen. Palvelurakenne on sinänsä ihan hyvä, mutta ongelmana on rahan ja ammattiauttajien puute.
Emme halua kuitenkaan maksaa enempää veroja hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseksi. Onnistuuko palvelutuotannon tehostaminen niin, että saadaan veroeurolla enemmän palvelua?
On käynyt selväksi, että luomamme palvelurakenne, varsinkaan sosiaali- ja terveydenhuollon osalta, ei kestä väestön ikärakenteen vanhenemista.
Eläkelaissa tämä on otettu huomioon elinaikakertoimella niin, että lähtöeläkettä alennetaan, jos keskimääräinen elinikä nousee suhteessa enemmän kuin keskimääräinen eläköitymisikä. Saman rahan pitää riittää useammalle eläkevuodelle.
Sotessa tällaista säätöä ei ole, joka huomioisi sotepalvelujen kysynnän lisääntymisen ikääntymisen myötä ja ikääntyvien määrän kasvaessa suhteessa siihen, että kuinka paljon kouluista valmistuu korvaavia työntekijöitä ja veronmaksajia työmarkkinoille.
Pienien ikäluokkien taakka kasvaa. Toivottavasti Suomen kouluttamat nuoret eivät karkaa suuremmassa määrin ulkomaille paremman elintason perässä.
Vastavuoroisesti ulkomailta ei ole saatu kylliksi korvaavaa työvoimaa eikä hedelmällisessä iässä olevia naisia synnyttämään lisää uusia suomalaisia.
Sotilaitten synnytysten väheneminen korvautuu natosotilailla.
Markus E. Myllymäki
Vaasa