Suomessa on totuttu pitämään terveydenhuoltoa perusoikeutena – jotain, mikä kuuluu meille kaikille. Olemme ylpeitä siitä, että hoitoon pääsee tuloista, taustasta tai asuinpaikasta riippumatta. Mutta viimeaikainen kehitys herättää huolestuttavan kysymyksen: onko tämä oikeus enää itsestäänselvyys?
Jonot terveyskeskuksiin venyvät viikoiksi, ja kiireellisissäkin tapauksissa hoitoon pääsy voi kestää liian kauan. Samaan aikaan vanhukset, joilla ei ole läheisiä apuna, jäävät kotihoidon varassa vaille riittävää huolenpitoa. Kuinka moni muistisairas eksyy kodistaan tai unohtaa lääkityksensä, koska resurssit eivät riitä? Ja entä he, jotka eivät enää uskalla soittaa lääkäriin, koska pelkäävät laskun hintaa?
Tilanne pahenee myös työssäkäyvien keskuudessa. Moni on joutunut turvautumaan yksityisiin palveluihin, koska julkinen terveydenhuolto ei pysty vastaamaan tarpeisiin. Tämä tarkoittaa, että varakkailla on vaihtoehtoja, mutta pienituloiset jäävät jonon hännille.
Eikö tämä ole juuri sitä epätasa-arvoa, jota olemme halunneet välttää?
Haluammeko todella yhteiskunnan, jossa ihmisten mahdollisuus saada hoitoa riippuu lompakon paksuudesta tai siitä, kuinka paljon he jaksavat taistella järjestelmän byrokratiaa vastaan?
Suomi on rakennettu ajatukselle siitä, että jokainen meistä on yhtä arvokas. Tähän kuuluu oikeus saada hoitoa silloin, kun sitä tarvitsee – ei silloin, kun järjestelmä sattuu ehtimään.
Ratkaisuja on, jos tahdomme. Meidän on uskallettava investoida terveydenhuoltoon, lisättävä henkilöstöresursseja ja varmistettava, että apua saa ajoissa.
On aika kysyä itseltämme: haluammeko elää yhteiskunnassa, jossa terveydenhuolto kuuluu kaikille vai vain niille, joilla on varaa? Vastaus tähän kysymykseen määrittää, millainen Suomi olemme tulevaisuudessa.
Meillä on vielä mahdollisuus korjata kurssia. Mutta toiminnan aika on nyt.
Jokainen meistä ansaitsee tulla hoidetuksi ihmisarvoisesti – ilman pelkoa tai epävarmuutta. Tämä on suomalainen unelma, jota ei saa kadottaa.
Pia Vuoto (sd.)
Vaasa