Lapseni on vielä niin pieni, että en voi tänä jouluna vaatia häntä olemaan kiltti sillä verukkeella, että ikkunan takana lymyävät tontut raportoivat hänen tekemisistään Joulupukille.
Kasvatusoppaissa tosin sanotaan, että ”kiltti” on pienelle lapselle liian abstrakti käsite. Lapsi ei välttämättä ymmärrä mitä tarkoittaa vaikkapa ”syödä kiltisti”.
Järkevämpää on käskeä yksityiskohtaisemmin: älä tiputtele ruokaa, älä kumoa täyttä puurolautasta päähäsi, älä kampaa hiuksiasi kananjalalla (kaikki nämä olen sanonut).
Aikuisten luulisi ymmärtävän vähän vaikeampiakin kokonaisuuksia, mutta kiltteys on siitä huolimatta monelle mysteeri. Pahimmillaan kiltteys sekoitetaan jatkuvaan periksiantamiseen, mikä ei ole kilttiä ensinkään.
Olen nähnyt useita kertoja kun joku pihisee olevansa ”aivan liian kiltti”. Näin ajatteleville ihmisille kiltti tarkoittaa sitä, että antaa muiden kävellä ylitseen oman jaksamisensa kustannuksella.
Näin tehdään ilmeisesti siksi, että kiltteydestä oletetaan olevan tulossa palkinto, aivan kuten kiltit lapset saavat jouluna lahjoja.
Yleensä mitään palkintoa ei kuitenkaan tule, vaan kiltin ylitse tömistellään kuten ennenkin, koska tämä ei koskaan kerro muille, ettei enää jaksa. Tällaisesta kiltistä tulee katkera, kun mitään palkintoa ei uhrauksista huolimatta koskaan kuulu.
Minusta ei tietenkään ole kilttiä kävellä kenenkään yli, mutta kilttiä ei ole myöskään se, että tekee toisille ihmisille mukavia asioita vastapalvelusta odottaen.
Todellinen kiltteys ei pyydä mitään takaisin, vaan tekee asioita siksi, että on kivaa olla toisille hyvä. Silloin oma jaksaminenkin pysyy aisoissa, eikä tarvitse olla kenellekään salaa vihainen. Ei tule koskaan oltua ”aivan liian kiltti”.
Joulu on erittäin otollista aikaa vääränlaiselle kiltteydelle. Se hiipii ylle niin salakavalasti, että minäkään en ole välttynyt siltä, vaikka luulin olevani jo immuuni.
Marttyyrin viitta laskeutui harteilleni viime jouluna. Siivosin kotia, ripustelin joulukoristeita, leivoin pipareita ja purkitin kotitekoista pestoa joululahjoiksi, mutta en tehnyt mitään näistä mielelläni, vaan katkerasti puhisten. ”Kukaan muu ei laita täällä joulua, paitsi minä!” marmatin vielä aatonaattonakin.
Onneksi äitini tuli kylään, ja nauroi purnaukseni olevan kuin Kätevän Emännän joulusketsistä.
Katsoin sketsin, ja toden totta, kuulostin yhtä karsealta kuin sketsin nainen, joka urputtaa koko joulun olevan hänen harteillaan, mutta kukaan muu ei kuitenkaan voi auttaa häntä, sillä hän vastaa yksin koko kokonaisuudesta, eikä hänen joulustressiään sitä paitsi saa viedä pois.
Sketsin katsottuani ymmärsin, että joulu ei tule suu mutrussa siivoamalla. On helppoa olla marttyyri ja syytellä muita, mutta avun pyytäminen, yhdessä tekeminen, sekä ihan omaksi iloksi hääräileminen tuovat mukanaan rennon joulumielen, joka säteilee positiivisesti koko kotiin. Lisäksi se on oikeasti kilttiä, sekä itseä että kanssaihmisiä kohtaan.
LAURA HILTUNEN