Huhtikuinen maisema oli kuin harmaa seinä ja taivaalta vihmoi vettä vaakasuoraan. Ajoin työpäivän jälkeen Kauhajoelta kohti Kristiinankaupunkia ja kotia.
Jossain Päntäneen ja Karijoen välillä kuuntelin auton radiosta tutun kollegan ohjelmaa. Toimittaja JP Pulkkinen ja hänen vieraansa Esko Salervo keskustelivat televisiosarjasta, jota sillä kerralla esiteltiin YLE Radio 1:n Television tiiliskivet -ohjelmassa.
En ollut nähnyt puheena ollutta sarjaa. Kuva lämminhenkisestä komediasta piirtyi silti tarkkana mieleeni, kiitos asiaansa paneutuneen kaksikon. Puheiden lomaan sarjasta leikatut ääniklipit puhalsivat ohjelmaan lisää henkeä. Kahden ihmisen kohtaaminen välittyi ohjelmasta taitavan toimittajan käsissä.
Olin taas kerran kiitollinen siitä, että sain siinä ajaessani hyvin tehdystä radio-ohjelmasta lisäannoksen sivistystä, tällä kertaa populaarikulttuurin puolelta.
Jokin ohjelman keskittyneessä tunnelmassa ja kollegan kuuntelussa sai ajatukseni kaartumaan omaan työhön ja tekemiseen.
Aloitin tammikuussa työt Ilkan ja Pohjalaisen Suupohjan aluetoimituksessa, monen freelancervuoden jälkeen ja sukkuloituani pätkätöissä eri lehdissä sekä Yleisradiossa.
Menneinä viikkoina olin itsekin toimittajana kohdannut uskomattoman hienoja ihmisiä sekä osunut herkullisiin tilanteisiin ja tapahtumiin, joista on ollut ilo kirjoittaa.
Olen raapaissut pintaa kiinnostavista aiheista, joihin saan jatkossa paneutua.
Sateen ropina yltyi ja hetkessä minut lävisti syvä onni siitä, että saan tehdä ja teen yhä tätä toimittajan työtä.
Olen kouluttautunut alalle nuoresta saakka ja antanut työlle yli puolet elämästäni. Viime vuonna näin, että alan murros on liian syvä. Ehdin jo vakavasti harkita siirtymistä muulle alalle, muihin maisemiin.
En ehtinyt tehdä sitä. Suupohjan aluetoimitukseen haettiin toimittajaa. Kiinnitin ilmoituksen jääkaapin oveen ja mutisin miehelle, että turha hakea, olen liian vanha enkä ole syntyjään pohjalainen. Mies ei sanonut mitään. Viimeisenä iltana iskin paperit sisään.
Mikä lie keväthuumaus tai ensimmäisen kvartaalin välitilinpäätös iski siinä ajaessani tajuntaan, mutta mieleni teki pysäyttää auto, sännätä ulos ja aloittaa villi riemuntanssi ojanpientareella sateen ja loskan seassa.
Tunnen, että työssä hyvä nousukiito on vasta alullaan, ja tiedän, että yhä opin lisää.
Olen ollut toimittajana yli 30 vuotta. Takana on töitä valtakunnalliseen mediaan, jonne olen halunnut kirjoittaa maakuntien ihmisistä ja kulttuurista. Koko Suomi kun ei ole Kehä kolmosen sisällä. Sen tajusin kunnolla vasta parikymppisenä, kun lähdin pois Helsingistä.
Vaikka olen saanut kiitosta ja kunniaa ja elänytkin jollain lailla freelancerina, vakituisella työpaikalla on iso merkitys.
Työpaikka nykyisellä kotiseudulla on enemmän kuin toimeentuloa minulle, jolla ei ole juuria Pohjanmaalla. Työpaikka on sija ja kotipesä, mahdollisuus olla osa yhteisöä ja antaa sille journalistina parhaansa.
Sitä paitsi aluetoimituksesta käsin ei näytä ollenkaan siltä, että pienet paikkakunnat vetelisivät viimeisiään, päinvastoin. Kylien energiaa on vaikea löytää isosta kaupungista.
Jos haluat kulttuuria, hiihtokisan tai ilmailutapahtuman, teet sen itse. Tehkääpä perässä, helsinkiläiset.
AUNE WARONEN
aune.waronen@i-mediat.fi
AUNE WARONEN