Nykyaikainen olympialiike on pitkässä historiassaan julistanut tavoitteekseen edistää urheilun avulla rauhaa ja yhdenvertaisuutta kansojen kilpaillessa sopuisasti kilpakentillä.
– Sodat syttyvät, koska maat ymmärtävät toisiaan väärin. Meillä ei tule olemaan rauhaa niin kauan kuin eri rotuja erottavat ennakkoluulot ovat jääneet taakse, tiivisti nykyaikaisen olympialiikkeen isä, paroni Pierre de Coubertin ensimmäisten kisojen koittaessa vuonna 1896.
– Mikä olisikaan parempaa kuin tuoda nuoriso kaikista maista säännöllisesti yhteen sopuisiin koitoksiin, joissa lihasvoimaa ja ketteryyttä mitataan?
Paroni halusi olympiaidean olevan vapaa poliittisesta vaikutuksesta ja painostuksesta. Jalon tavoitteen sekaan hiipi (tai jyräsi) kuitenkin mikäpä muukaan kuin politiikka, ja se on ollut läsnä läpi olympiahistorian.
Olympiahistorian tunnetuimpia poliittisia voimannäyttöjä näyteltiin Berliinissä vuonna 1936. Kisat oli myönnetty Saksalle viisi vuotta aiemmin, mutta kisojen koittaessa maa oli jo natsien vallassa ja diktatuurin tavoitteena oli hyödyntää siihen asti suurimpia olympiakisoja propagandassaan. Yhdysvaltalainen yleisurheiluihme Jesse Owens romutti kuitenkin natsien haaveet arjalaisen ylivallan osoittamisesta voittamalla neljä kultaa.
Maailmansodan jälkeen Lontoon kisoissa vuonna 1948 ei Saksaa eikä Japania kilpakentillä nähty, eikä Neuvostoliitto kutsusta huolimatta kisoihin lähtenyt. Helsingissä vuonna 1952 seuraavat vuosikymmenet kansainvälistä urheilua osaltaan dominoinut maa ja muu itäblokki nähtiin. Suomalaisjärjestäjät loivat kisoihin kaksi kisakylää, toisen itäblokin urheilijoille ja toisen muulle maailmalle. Neuvostoliittolaisille se kelpasi, loikkaaminen kun oli näin vaikeampaa.
Melbournen marras-joulukuun 1956 kesäkisat jännittyivät Neuvostoliiton murskattua Unkarin kansannousun vain muutamia viikkoja aiemmin. Maat kohtasivat Melbournen vesipalloturnauksessa. Ottelu jäi historiaan ”Verta vedessä” -otteluna pelaajien tapeltua altaassa ja katsojienkin raivostuttua neuvostoliittolaisille.
Melbournessa saatiin myös olympialaisten ensimmäiset boikotit, kun Espanja, Sveitsi ja Hollanti eivät suostuneet ottamaan osaa samoihin kisoihin Neuvostoliiton kanssa ja Egypti, Irak ja Libanon protestoivat Suezin kriisiä. Kiina puolestaan vetäytyi Taiwanin ollessa kisoissa mukana.
Hanskakädet ilmaan
Vuonna 1968 Mexico Cityssä ikuistettiin sitten kuuluisa kuva, kun amerikkalaisjuoksijat Tommie Smith ja John Carlos nostivat palkintopallilla mustiin hanskoihin verhotut kädet ja painoivat päänsä alas Yhdysvaltain kansallishymnin soidessa. Black Power -ele päätti kaksikon kansainväliset urat, samoin kuin protestia hiljaa tukeneen hopeamitalistin, australialaisen Peter Normanin uran.
Neljä vuotta myöhemmin Münchenissä urheilumaailma järkkyi palestiinalaismilitanttien hyökätessä kisakylään ja tappaessa kaksi israelilaista. Yhdeksän israelilaista jäi panttivangiksi, ja seuranneessa kaaoksessa lentokentällä he kuolivat pelastusyrityksen epäonnistuessa. Myös viisi terroristia sekä yksi saksalaispoliisi kuolivat. Päätöstä kisojen jatkamisesta tragedian jälkeen arvosteltiin kovasti.
Boikottia toisensa perään
Seuraavat kolme kesäolympiadia jäivät historiaan ”boikottiaikakautena”. Montrealia vuonna 1976 boikotoi 22 afrikkalaismaata. Syynä oli uusiseelantilaisen rugbyjoukkueen vierailu apartheidmaa Etelä-Afrikassa. Moskovaa vuonna 1980 vesitti Yhdysvaltain ja 60 muun maan boikotti Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin. Ja Los Angelesissa vuonna 1984 kylmä sota jatkoi kiehumistaan Neuvostoliiton ja 14 muun maan vastattua neljän vuoden takaiseen länsimaiden boikottiin omallaan.
Viime vuosikymmenten kesäkisoissa politiikka on jyllännyt esimerkiksi Koreoiden jännitteillä (Soul 1988), kylmän sodan jälkeisellä tilanteella (Barcelona 1992), kaksi kuolonuhria ja yli sata loukkaantunutta vaatineella pommi-iskulla (Atlanta 1996), Kiinan nousulla (Peking 2008) ja ensimmäisellä pakolaisten olympiajoukkueella (Rio 2016).
Geopolitiikka mukana - kuten aina
Politiikka on läsnä myös perjantaina avattavissa Pariisin kisoissa. Venäjä ja Valko-Venäjä ovat sivussa lukuun ottamatta neutraalin statuksen alla eli ilman kansallisuustunnuksia kilpailevia muutamaa kymmentä urheilijaa. Venäjä on vastannut omilla "vaihtoehtoisilla" kisoilla, jotka se järjesti kesäkuussa.
– Kaikki olympialaiset sitten kisojen luomisen 1896 ovat olleet poliittisia ja geopoliittisia. Tällä hetkellä tilanne on luultavasti jännittynein sitten kylmän sodan päättymisen. Joten kyllä näemme hyvin politisoituneet kisat, urheilun geopolitiikkaa tutkiva Lukas Aubin ennakoi talvella Politico-sivustolla.