Tuttava soitti ja marisi olevansa tympääntynyt kaikkeen. Ei ole mitään tekemistä ja kaikki on tylsää. Kerroin minulla olevan päinvastoin; tekemistä ja menemistä on melkein liikaakin.
Tuttavan mielestä yksi syy vireään elämääni on se, että olen ollut töissä ja minulla on siltä ajalta paljon ystäviä. Se onkin totta. Me senioritoimittajat kokoonnumme asian äärelle ja sitten entisten työtovereiden kanssa ihan muuten vain juttelemaan ja kuulumisia kertomaan. Yhteisen lounaan äärellä on vallan riemukasta vaihtaa ajatuksia ja huomata, että itseni lisäksi kaikki kollegatkin vanhenevat.
Tuttavani saa nyt lailliseen eläkeikään päässeenä syyttää itseään ainakin siltä osin, ettei ole entisiä työkavereitakaan jakamassa arkea. Hän nimittäin ei ole ollut töissä kuin muutaman vuoden. Kun avioeron jälkeen elämään jossain vaiheessa ilmestyi riittävän varakas mies, tuttavani lopetti jollakin verukkeella työnteon kokonaan ja jäi kotiin oleilemaan.
Hänen mielestään ja ilmeisesti silloisen elättäjänkin mielestä riitti, kun nainen oli kaunis ja huoliteltu ja sen puolen tuttavani on aina hallinnut. Jossain vaiheessa mies sai omien sanojensa mukaan tarpeekseen siitä, ettei kotona koskaan ollut ruoka odottamassa hänen palattuaan töistä. Sen sijaan kodin sulostuttaja istui tympääntyneenä kynsiään viilaamassa ja ilmoitti olevansa nälkäinen ja haluavansa ulos syömään.
Se tarina loppui siihen ja uusia miehiä tuli ja meni. Mikään suhde ei jostain syystä kestänyt pitkään, vaikka nainen teki kaikkensa pysyäkseen nuoren ja tyylikkään näköisenä. Sinnikkäästi hän kuitenkin jaksoi ihan viime vuosiin asti uskoa, että vielä tulee se hyvätuloinen mies, joka hänet elättää.
Elämänsä aikana hän on käynyt lukemattomia työllisyyskursseja, joista hulluin oli ikebana-kurssi. Silloin räjähdin ja kysyin, uskooko hän todella saavansa jotakin työtä verovaroilla maksetun turhanaikaisen kurssin jälkeen. Ei kuulemma uskonut eikä uskonut muidenkaan kurssien jälkeen.
Mutta aina hän kävi muka etsimässä töitä, vaikka ei muuta halunnut kuin vetää lonkkaa kotona.
Ja sehän tässä maassa onnistuu. Tuttavaani ei koskaan mitenkään patistettu töihin, mitä ihmettelin hänellekin. Hänelle sopi oikein hyvin, ettei työnteko rasittanut elämää. Tukiakin on tullut ilmeisesti sen verran, että hän on sinnitellyt kotona. Veronmaksajana katsoin oikeudekseni haukkua häntä välillä aika pahastikin, mutta eihän sekään mitään auttanut. Mutta nyt sitten pieni katumuksen häivä tuntuu tuttavani mielessä. Olisi sittenkin pitänyt ottaa joku taannoin tarjottu työ vastaan. Nyt olisi hiukan suurempi eläke ja ehkä myös ystäviä, joiden tapaaminen toisi päiviin sisältöä.
Kehotin häntä tarjoutumaan vapaaehtoiseksi vaikkapa vanhusten ulkoiluttajaksi tai askartelussa auttajaksi. Hän on näppäräsorminen ja idearikaskin. Hän oli suorastaan närkästynyt ehdotuksestani ja sanoi minun yrittävän vanhentaa häntä. Yhtään ei auttanut, vaikka sanoin, ettei vanhuus tartu. Koko ajatus jostakin puuhastelusta oli hänelle selvästikin yhtä vastenmielinen kuin taannoin ajatus työnteosta.
Sen sijaan häntä kiinnosti, minkälaista ainetta hän voisi laitattaa kasvojen juonteisiin ja ryppyihin. Ikä kuulemma rupeaa näkymään liian selvästi.
RITVA LÖFBERG