Nainen, kolmekymmentä ja risat, sai marraskuussa yllättäen irtisanomisilmoituksen. Teollisuudessa yli 10 vuoden ajan myös esimiestehtävissä työskennellyt ammattilainen sai kenkää tuotannollis-taloudellisista syistä.
Se oli kylmää kyytiä perheelliselle ja asuntovelalliselle. Plakkarissa oli jo alan koulutuskin. Mitä nyt?
Aina vain kylmäävämmäksi kyyti muuttui irtisanomisen jälkeen. Työttömäksi jouduttuaan sitä olettaa, että ei muuta kuin ryhdytään reippaasti hakemaan töitä, ja viranomaisetkin varmasti pistävät kaikkensa likoon. Eihän Suomella ole varaa siihen, että nuoret notkuvat työtä vailla. Ja pitkäaikaistyöttömyys se vasta tuleekin kalliiksi yhteiskunnalle.
Irtisanottu otti yhteyttä paikkakuntansa työ- ja elinkeinotoimistoon täyttämällä verkossa sähköisen lomakkeen. Muutaman päivän kuluttua toimistosta soitettiin, että ilmoitus oli tullut perille.
Koska irtisanomisaika oli käynnissä, te-toimiston viesti oli, ettei tässä seuraavaksi tapahdu oikeastaan mitään. Että katellaan! Ja palataan, kun irtisanomisaika toukokuussa päättyy. Joku soittaa silloin.
Kun palkanmaksu loppui, nainen pisti hakemuksen ammattiliittoon työttömyyskorvauksen saamiseksi. Liitosta kirje palasi bumerangina täydennyspyynnön kera. Liitto kun ei ollut saanut henkilöstä te-toimiston työvoimapoliittista lausuntoa eli asiakirjaa, jossa vakuutetaan hakijan olevan työtön ja oikeutettu työttömyysetuuteen. Se on ehtona korvauksen maksamiselle. Rahahanat olivat kiinni.
Tämä kupru ei selviä netissä, nainen tuumasi ja kurvasi te-toimistoon, jonka vastaanotossa istui onneksi ihminen. Kysymykseen, miksei hänestä ollut toimitettu lausuntoa eteenpäin tuli lopulta rehellinen vastaus: Saattoi olla niin, että asia oli unohtunut.
Niin, eihän minulle kukaan ole soittanutkaan, vaikka piti, nainen tuumasi ja säikähti pahan kerran: Kiinnostiko hänen tilanteensa oikeastaan ketään? Kukaan ei ollut vielä tarjonnut töitä, mutta mitä jos se ei ollut tarkoituskaan. Oliko se?
Vastaanottovirkailija paukutti lausunnon kuntoon. Ratas koneistossa nytkähti. Se ei lohduttanut uskonsa systeemiin menettänyttä. Virkailija vakuutti, että joku soittaa sitten seuraavaan jouluun mennessä. Uskoo ken haluaa, nainen mietti.
Itse on oltava aktiivinen. Ja niin hän olikin. Otti muun muassa selvää uudelleen kouluttautumisesta ja pisti hakemuksia vetämään. Te-toimiston koulutusneuvoja osasi neuvoa koulutussuunnitelman laatimisessa.
Heinäkuussa työvoimaneuvoja sitten vihdoin soitti: "Varmistan vain, että olet edelleen työtön. Sinulla näyttääkin täällä olevan koulutussuunnitelma, sehän on hyvä asia! Kaltaisesi aktiivinen ja aikaansaava ihminen pääsee kyllä eteenpäin, tietäisitpä vain millaisia tapauksia meillä täällä on." Toivotus jäi mieleen: "Hyvää loppuelämää!"
Yksittäistapauksesta voi olla vaarallista vetää johtopäätöksiä, mutta voi olla niinkin, että yksittäistapaukset ne vasta totuuden kertovatkin.
Kun kyse aina on yksilön työttömyydestä, toimeentulosta ja elämänhalusta, yksittäisen kokemuksen painaminen villaisella ei ole viisasta. Naisen saama viesti oli: Olet työtön, et ole olemassa.
Heinäkuussa tuli tieto opiskelupaikasta. Se tiesi työnhauksikin kutsutun farssin loppumista. Helpotti, ja paljon, nainen kertoo.
PIA HUNNAKKO