Uusi OCR-rata täydentää jo kattavaa Gerbynmäen ulkoilualuetta. Lajin harrastajilta rata saa ylistyssanoja, joten kiinnostuin itsekin kokeilemaan rataa ja itselleni uutta lajia.
En ollut kuullutkaan kyseisestä lajista, ennen kuin Gerbyn rata alkoi todentua. Senkin jälkeen jouduin useaan kertaan kysymään lajia harrastavalta tutultani, mikä se kirjanyhdistelmä oli ja mitä lajissa käytännössä oikein tehdään.
Radan avajaisissa lajin huiput näyttivät, kuinka homma sujuu. Tiesin, etten pystyisi lähellekään sellaisiin suorituksiin, mutta touhu näytti kieltämättä hauskalta.
Alla olevalla videolla lajin Suomen mestarit Joakim Träskelin ja Ida Backlund antavat tyylinäytteen radasta.
Oppaanani toimi OCR Wasan puheenjohtaja Lukas Blindheim, josta oli suuri apu. Gerbyn radalla jokaisen esteen yhteydessä on infotaulu, jossa kerrotaan ohjeet ja vinkit. Monissa esteissä oli myös vaihtoehtoina helpompi ja vaikeampi selvittämistapa.
Aloitimme alakoulustakin tutuista puolapuista, jotka olivat nyt vaakatasossa. Monkey bar -nimisestä vekottimesta oli helppo aloittaa. Huomasin heti kättelyssä, että hanskat olisivat olleet kova sana. Kovettumia tulee kämmeniin nopeasti, ja tanko on syyssäässä jäätävän kylmä.
Toisena oli korkean puuaidan näköinen este. Blinheim näytti, että ensin kannattaa punnata itsensä käsien varaan esteen päälle kyynärpäät suorina, ja nostaa jalka kerrallaan toiselle puolelle.
Se onnistui, ja sain neuvoksi kokeilla toistakin ylitystapaa, jossa kroppa makaa pitkittäin esteen päällä ja jalka heitetään toiselle puolelle.
Esteitä ei siis todellakaan lähdetä ylittämään soitellen sotaan -meiningillä. Tekniikkaa ja pientä aivotyötä tarvitaan.
Kuuntelin korvat höröllä ohjeita, sillä monen metrin korkeudessa ei tee mieli ruveta sooloilemaan.
Yksi korkeimmista esteistä oli kiipeilyverkko. Blindheim näytti, että huipun voi ylittää myös hauskan näköisella kuperkeikalla.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että kiva, mutta en taida uskaltaa, ainakaan tuolla tavalla.
Kiivetessä taivasta kohti muistin, että korkeat paikat eivät tunnu enää yhtä mukavilta kuin lapsena. Huipulla oli päätettävä ylitystapa ja aloin tavailla kuperkeikka-ylitystä.
– Tuo tapa on itseasiassa aika helppo, mutta se vaatii vähän uskallusta, Blinheim sanoi.
Kurotin käsillä verkon toiselle puolelle ja tartuin verkkoon myötäotteella, kunnes lähdin nojautumaan leuka rinnassa toiselle puolelle – ja kas, toisella puolella oltiin!
Riemastuin itse tietysti onnistumisesta, ja pieni yleisönikin hurrasi mukana.
Ajattelin jälkikäteen, kuinka ihminen aristuu aikuistuessaan. 10 vuotta sitten laskuvarjohyppy ei tuntunut missään, mutta nyt muutamassa metrissä temppuiluun suhtautuu heti epäillen.
Kyse voi olla itsesuojeluvaistosta tai yksinkertaisesti siitä, että aikuisena ei ole uskallusta enää samalla tavalla kuin nuorena.
Lopuksi koetin vielä roikkuvia renkaita, mutta oma puristusvoimani ei tahtonut enää riittää.
OCR tuntui kropassa usean päivän ajan, etenkin käsissä ja yläkropassa.
Lajia voivat harrastaa kaikenkuntoiset, mutta sanoisin itse, että jonkinlainen peruskunto on hyvä olla. Lajista saa myös paljon enemmän irti, kun saa katsoa ensin mallia kokeneemmilta.
Hauskinta OCR:ssä oli kuitenkin leikinomaisuus. Aikuisten yksilöliikunnan kuvasto voi olla aika puuduttavaa: kävelyä, kuntosalia ja pyöräilyä. Yhtäkkiä saakin palata kiipeämään esteitä, aivan kuten lapsena.
Harrastusilmapiiri oli myös todella avoin, enkä kokenut itse ainakaan olevani väärässä paikassa edes keltanokkana.