Marraskuun ensimmäisenä tulee 20 vuotta siitä, kun piispa Eero Huovinen vihki minut papiksi Helsingin tuomiokirkossa. Kun ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi, olin 9-vuotias. Kasvoin ajattelemaan, että naisen pappeus on normaalia ja tavallista, vaikkakin lapsuudessani vielä melko harvinaista.
Nuorena ajauduin epämääräisiin porukoihin, niin kuin nuorilla on tapana, ja hetken aikaa vastustin naisten pappeutta. Viimeistään yliopistossa mieleni muuttui ja valmistuttuani teologian maisteriksi minulle oli selvää, että haluan työskennellä pappina. Tunsin siihen Jumalan synnyttämää sisäistä kutsumusta ja sain siihen ulkoisen kutsun, kun seurakunta halusi minut työhön.
Urallani olen ymmärtänyt, kuunnellut, väistänyt, vaiennut ja sopeutunut. Olen myös itkenyt, pelännyt ja tuntenut itseni mitätöidyksi ja huonoksi. Nämä kokemukset ovat syntyneet silloin, kun olen ollut tekemisissä sellaisten virkaveljien kanssa, jotka eivät virkaani hyväksy. Tai sellaisten luottamushenkilöiden tai seurakuntalaisten seurassa, joille joille en kelpaa papiksi sukupuoleni takia.
Syyskuussa 2023 Inkerin kirkon piispa vihki Pietarissa papeiksi viisi suomalaista miestä. Näitä miehiä ei vihitty toimimaan pappeina Inkerinmaalla vaan omissa lähetysjärjestöissään Suomessa. He menivät Pietariin, koska eivät pysty polvistumaan alttarille naisen viereen. Ei ole kyse siitä, että heidän pitäisi edes kyetä työskentelemään naispuolisten pappien kanssa vaan siitä, että heidän mielessään ja teologiassaan nainen läsnäolollaan pilaisi tuon tilanteen.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun vihkimystä haettiin ulkomailta.
Väistämisen ja ymmärtämisen aika on ohi. On kulunut 35 vuotta, on tehty päätöksiä, on velvoitettu ja on sovittu. Tämän naurettavan pelleilyn maksavat kirkollisveronmaksajat. Nämä miehet Pietariin lähettäneet järjestöt: SLEY, Kansanlähetys ja Suomen Raamattuopisto saavat vuosittain miljoonia euroja seurakunnilta. Nämä rahahanat pitää saada nyt poikki. Siinä asiassa ovat avainasemassa seurakuntien luottamushenkilöt.
Minun sietokykyni on loppu myös niiden virkaveljien suhteen, jotka näennäisesti ovat samalla puolella, mutta rientävät juoksujalkaa puhumaan, kun nämä järjestöt kutsuvat. Yhteisen asian takana seisominen ei näytä siltä.
Vuonna 2015 naisen pappeutta vastusti 5 prosenttia seurakuntien jäsenistä. En usko usko tilanteen huonontuneen kahdeksassa vuodessa, joten ainakin 95 prosenttia jäsenistä on yhteisen pappisviran kannalla. Nämä ihmiset eivät halua rahoittaa kirkollisveroillaan toimintaa, joka on vastoin heidän vakaumustaan. Luottamushenkilöiden tehtävä on ryhtyä toimenpiteisiin. Ja toimenpiteitä odotan myös piispoilta.
Maria Talola
pappi
Kurikka