Kun nyt olen uskaltautunut pitkästä aikaa pistää itseni alttiiksi kaikelle arvostelulle ja lähteä vaaleihin ehdokkaaksi ihan tositaroituksella – enkä vain rivin täytteeksi ääniä keräämään – olen pohtinut kuntapäättäjän kykyjäni. Vaikka pidänkin itseäni varsin varteenotettavana vaihtoehtona jo elämänkokemuksenikin perusteella, alkoi mielessäni kummitella muuan mutta, nimittäin ikä.
Viihdyn ikäisenäni nyt ehkä paremmin kuin koskaan enkä vaihtaisi mistään hinnasta lasteni kolmi-, nelikymppisiin. Harmaat aivosolunikin toimivat, ainakin omasta mielestäni, suhteellisen hyvin. En hoilaa kaula pitkällä kultaista nuoruutta, eikä parikymppisen epävarma elämä väiky muistoissani ainoastaan valoisana.
Kulttuurissamme ihannoidaan nuoruutta, ja vaaleihinkin tunnutaan etsittävän varsinkin nuoria ehdokkaita. On tärkeää, että nuoria on päättämässä heitä koskevista asioista. Mutta emmekö me eläkeläiset ole vanhuuden asiantuntijoita? Monella iäkkäällä on vielä paljon annettavaa ja he voivat parhaassa tapauksessa jopa estää pääötöksenteon vääristymiä.
Monet nuoret kärsivät mielenterveysongelmista ja vanhukset yksinäisyydestä. Nuoret ja vanhat elävät lokeroissaan keski-ikäisten kieppuessa ruuhkavuosiensa oravanpyörissä.
Entä jos kaikenikäiset olisivatkin vuorovaikutuksessa toistensa kanssa samassa tilassa vaikkapa jonkin teeman puitteissa? Jospa kunnissa ei olisikaan vain nuorisotaloja ja vanhusten palvelukeskuksia vaan myös kaikkien kohtaamispaikkoja. Näin ehkä hälventäisimme ennakkoluuloja puolin ja toisin, kun ”koko kylä kasvattaisi” ja vanhat saisivat uusia oppeja nuorilta esimerkiksi digitekniikasta.
Ritva-Leena Heikkinen (sd.)
kuntavaaliehdokas
Lapua