Sanotaan, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Se pitää paikkansa ainakin omalla kohdallani. Selailin naisten lehteä ja silmäni osuivat muotia esittelevässä jutussa kuvatekstiin, jossa luki puolihame. Eikö tuosta sanahirviöstä ikinä päästä eroon? Mikä on puolihame? Onko se hameen puolikas vaaka- vai pystytasossa?
Mieleeni tulivat 60–luvulla nuorena toimittajana vanhemmalta kollegaltani saamani evästykset muotijuttujen kirjoittamisessa. Hänen ohjeensa ovat ilmeisesti painuneet muistini syvimpiin lokeroihin.
Vieläkin kuulen hänen äänensä, kun hän tiukan näköisenä opasti minua koskaan kirjoittamasta puolihame (se on hame) tai keinokuitu (se on tekokuitu) tai kaula-aukko (se on pääntie), jopa mekko oli hänen mielestään käyttökelvoton. Mekon sijasta on käytettävä leninki- sanaa, hän vaati.
Minuun opetus upposi kertaheitolla ja yhä edelleen ärsyynnyn, jos näen muotijutuissa tai muissa teksteissä käytettävän jotakin edellä mainituista edesmenneen kollegani mukaan suorastaan alatyylisistä sanoista. Mekko on poikkeus. Jotenkin leninki tuntuu turhan juhlavalta ja jopa vanhanaikaiseltakin ilmaisulta.
Mutta hiukan vaatii pelisilmää, milloin on ehdottomasti parempi käyttää leninki- sanaa. Jonkun mielestä moinen on saivartelua ja todellisiin ongelmiin verrattuna turhanaikaista pohdiskelua. Mielestäni asia ei suinkaan ole niin. Vaikka kehitys kuinka kehittyisi, omasta kielestä on syytä pitää huolta.
Tosin nykyään kieleemme tulee melkoista vauhtia vallan uusia sanoja ja sanontoja. Pitikö kielitoimiston mennä hyväksymään sekin, että ei ole niin tarkkaa, sanooko alkaa sataa tai alkaa satamaan? Olisiko ollut vallan kauhea vaiva oppia oikea muoto? Ainakin omaan korvaani väärä muoto koskee ja se tietysti johtuu ainakin osaksi siitä, että koulussa oikea muoto oli hallittava tai muuten tuli tupen rapinat.
Nykyään käytetään varsinkin mediassa aivan yleisesti verbiä sorsia, kun tarkoitetaan sortaa. Se näyttää olevan Kielitoimistonkin hyväksymä. Mikä vika sortaa -verbissä on? Onko sorsia jotenkin kevyempi tai leikkisämpi muoto? Ehkä vika ei olekaan uusissa sanoissa, vaan minun jälkeen jääneissä aivoissani. Mietin joskus, pystynkö enää pääsemään irti lapsena ja nuorena opitusta. Mutta voi käydä niinkin, että ihan huomaamattani hyväksynkin jonkin kielellisen muutoksen aivan niin kuin hyväksyin kauppojen sunnuntaisen aukiolon.
Aluksi pidin sitä turhana ja taisin jopa vannoa, että ikinä en sunnuntaisin kauppaan mene. Vaan kuinkas kävikään. Huomaamattani kantani on muuttunut vaikka yleensä ehdin tehdä ostokseni arkena. Myöhäisille kauppojen aukioloillekin taisin tuhahdella, vaikka se onkin nykyelämän menossa itsestään selvää. Mutta yhdestä pidän kiinni, nimittäin siitä, että sunnuntai on lepopäivä.
Lapsuudessani Lapualla sunnuntait olivat lepoa varten eikä silloin tehty kuin aivan välttämättömät hommat. Ei olisi pahitteeksi moinen tapa tänäkään päivänä, kun joka puolella valitetaan kiirettä ja väsymystä. Joskus tuntuu kuin nykyihmisillä kaikki viikonpäivät ovat yhtä ja samaa puurtamista.
RITVA LÖFBERG