Peräkamaripojat eivät ole vitsi. Useampi kuin joka viides 20-24-vuotias suomalainen mies ei ole koulussa eikä töissä.
Nuori mies ei taida olla peräkamarissakaan, vaan lompsii kaduilla ja kahviloissa. Virkuimmat voivat metsästää yhä pokemoneja. Ikäluokkansa naisten perään heistä ei ole juoksemaan.
Opetushallituksen virkamies pitää Taloudellisen yhteistyöjärjestö OECD:n viimeisimmän koulutusvertailun tulosta todella huolestuttavana, jopa nolona (HS 16.9.).
Todellakin on noloa, että väestön vetreimmistä voimista viidesosa vetää lonkkaa.
Se on noloa maamme kehutulle koulutusjärjestelmälle. Se on noloa myös hallitusten erityisesti nuoriin kohdistetuille työllistämistoimille.
Jokin on mennyt vikaan. Koulutusvertailu suorastaan huutaa epäonnistumista. Systeemi ei toimi poikien kohdalla, eikä sen korjaamisessa noloilu tai häpeä auta.
Jos muutosta halutaan, sitä on ryhdyttävä tekemään. Mieluummin heti.
Jospa kuunneltaisiin aluksi opettajia. He osaavat sanoa kohtalaisen tarkasti, kuka koululaisista on syrjäytymisvaarassa. Jo ensimmäinen kouluvuosi paljastaa uhanalaisimmat tapaukset.
Hyssyttely ja silmien sulkeminen hankalissa tapauksissa on pelkuruutta sekä vanhemmilta että kaikilta muilta kasvattajilta.
On parempi nolostua alakoululaisen tai kenties jo päiväkotilapsen edesottamuksista, kuin nuoren aikuisen.
Koulukuraattorit, -psykologit ja sosiaalihuolto pääsisivät sitä helpommalla, mitä aikaisemmassa vaiheessa heillä olisi tilaisuus tarttua ongelmiin.
Mutta onko silmien sulkemista myös se, että koulutusjärjestelmää ei panna perusteelliseen remonttiin?
Ehkä koulun itsessään pitäisi muuttua poikien syrjäytymistä ehkäiseväksi. Onhan meillä jo riittävästi tutkimuksia siitä, että koulu ei anna pojille samaa potkua tulevaisuuteen ja menestykseen kuin tytöille.
Kymmenessä vuodessa nuorten miesten joutilaisuus on kasvanut lähes kymmenellä prosentilla. Koko kasvua ei voi laittaa lisääntyvän työttömyyden piikkiin. Vakava ilmiö kertoo jostakin muustakin.
Suomella ei myöskään ole varaa odottaa seuraavaa vuosikymmentä ja herätä sitten vielä surkeampaan todellisuuteen.
Ratkaisu tuskin löytyy mieskiintiöistä opettajakoulutuksessa tai opettajanhuoneissa.
Ratkaisua on etsittävä luokkahuoneiden tämänpäiväisestä menosta, opetussuunnitelmista ja lukujärjestyksistä.
Osallistavatko ja kiinnostavatko ne nyhtyreitä ja opiskelusta muutenkin pitäviä, mutta jättävät vilkkaan ja puuhailuun suuntautuneen ulkopuoliseksi?
Vika ei ole aina oppilaassa. Vika voi olla myös metodeissa.
Jos lähdettäisiinkin liikkeelle poikien vahvuuksista ja niitä tukemalla annettaisiin heille onnistumisia. Ei se loukkaisi tasa-arvoa, että kaikilla olisi tasa-arvoiset mahdollisuudet pärjätä.
Suomessa pitäisi uskaltaa kokeilla nykyistä enemmän erilaisia koulutusmalleja.
Maamme kymmenien kansanopistojen kymppiluokilla tehdään tänäkin päivänä pudotusvaarassa olevista nuorista menestyjiä.
Jospa laskettaisiin syrjäytymisen hinta per oppilas ja annettaisiin sama summa vaikkapa kansanopistojen käyttöön. Ehkä peräkamaripojista ei tarvitsisi jatkossa nolostua.
MAIJU LEMETTINEN