Sunnuntai on olympialaisissa takana, ja suomalaisittain kisat ovat olleet varsin valjut.
Ei kisoista odotettukaan kovin paljoa, mutta kerta toisensa jälkeen ovat suomalaiset päätyneet olympialaisissa sijoille ”ne muut”.
Taas on kokemuksia saatu, hyvää fiilistä käyty hakemassa ja ihmetelty isoja stadioneita. Mutta mitalisaldo on maanantai-aamuna puhdas nolla.
Minua häiritsee suunnattomasti tuo alituinen selittely.
Ikäänkuin kisoihin pääsy olisi ollut jo unelmien täyttymys, ja sen jälkeen voi vain fiilistellä kisapaikalla. Mutta itse kilpailussa jäädään usein häntäpäähän.
Onko meillä suomalaisilla enää todellista voittamisen tahtoa? Välillä tuntuu, että ei ole.
Ulkomaalaisten haastatteluista paistaa aina läpi se V-käyrä, kun tappio on tullut. Sen sijaan suomalaiset hymyilevät ja iloitsevat haastatteluissa tultuaan seitsemänneksitoista.
On tehty “valtavan hieno suoritus” ja “tänne pääsy oli upea saavutus.”
Onhan se niin, että olympialaisiin pääsy on todella kova juttu ja vaatii vuosien työn ja onnistumiset oikeaan aikaan.
Silti ei onnistuta kisassa, kun pitäisi olla kovimmillaan. Eikä tappio tunnu harmittavan oikein ketään.
Olen jäänyt kaipaamaan Seppo Rädyn kaltaisia urheilijoita. Ei tyhjänpäiväistä selittelyä, vaan suoritetaan ja katsotaan tulokset. Usein Sepolla ne olivat todella kovia. Epäonnistumisen jälkeen lähdetään toimittajia karkuun ja vähät välitetään, mitä medialle sanotaan. Antaa tappion tunteen viedä ja kasvattaa luonnetta.
Kun olen nyt runsaan viikon ollut kisojen kotimaisessa hermokeskuksessa selostamassa olympialaisia Pasilassa, olen nähnyt tai kuullut varmaan kaikkien suomalaisten haastattelut. Valitettavasti ne ovat hyvin usein tätä samaa.
Kasvammeko me nykyään niin pehmeässä maailmassa, että tappiot eivät harmita?
Ollaan tyytyväisiä, kun saa osallistua? Kaiken pitää olla kivaa, eikä kenenkään tunteita saa loukata?
Jaksammeko treenata huononakin päivänä? Ajaa itseämme treeneissä jatkuvasti mukavuusalueen ulkopuolelle?
Urheilu on valitettavasti tylyä maailman huipulla.
Voittamaan ei opi, ellei vihaa häviämistä.
Parhaat urheilijat kasvavat isoissa tilanteissa entistä suuremmiksi, koska tappion tunnetta vihataan niin paljon.
Voi olla, että olen kyynistynyt iän myötä. Tai sen vuoksi, että urheilu on minun arjessani työn puolesta lähes päivittäin.
Olihan musiikkikin ennen paljon parempaa, ja elokuvat laadukkaampia.