Pyhäinpäivänä 31.10. päätin tulla Kokkolasta, jossa nyt asun, Lapuan kirkkoon kuulemaan rakkaan puolisoni nimen mainittavan hänen kuolemansa johdosta. Olihan puolisoni Lapuan tuomiokirkkoseurakunnan jäsen, Lapualla asunut, työssä käynyt persoona.
Muistan pitkäaikaisen sairauden uuvuttaman rakkaani joka hetki. Sikäli kirkkoon saapuminen ei olisi ollut tarpeellista. Mutta pyhäinpäivänä muistellaan edesmenneitä erityisin menoin. Kirkossa läsnä olivat myös puolisoni tytär lapsineen. Hekin tulivat kunnioittamaan ja kuuntelemaan edesmenneen nimen mainitsemista.
Vaan kuinka kävikään. Korvamme herkistyivät toukokuussa kuolleiden kohdalla. Nimi nimeltä odotimme rakkaamme nimeä. Sitä ei mainittu. Pettymys oli väkevä. Lapsenlapset kyselivät ihmeissään, miksi ei mumman nimeä sanottu.
Puolison tytär ja minä tyrmistyimme. Oletimme, että kuolleista pidetään huolta tässä muistamisrituaalissa. Koin, ettei puolisollani ollut ihmisarvoa nimenkään vertaa tässä tilanteessa.
Kirkon toiminnassa muistutetaan lähimmäisenrakkaudesta. Mielestäni se unohtui. Vainajalle ei löytynyt nimelleen sijaa majatalosta.
Koin myös, että sitä ihmispolon syntisyyttä kyllä tuotiin esille useaan otteeseen ja parannuksen armon sanomaa. Tuli tunne, että hävetkää.
Eikö kirkko osaa muuta kuin syyllistää, luoda armoevankeliumistaan huolimatta pelkoa ihmisten mieliin, synkkyyttä. Kertokaa rakkaudesta, ihmiseltä ihmiselle!
Ja jos tässä on itseltäni jäänyt jokin rasti ruksaamatta kirkollisen protokollan kaavakkeissa, niin entä sitten? Eikö seurakunnan paimenten pitäisi huolehtia kadonneesta lampaastaan ikään kuin ennalta käsin, etsiä jokainen huomiotta jäänyt ja kutsua hänet laumaansa omalla nimellään?