Vaasa on paineen alla. Opiskelija-asuntoja tarvitaan kipeästi, ja samalla kaupunki tarvitsee rakennushankkeita, jotka luovat työpaikkoja ja pitävät elinkeinoelämää liikkeessä. Kun nämä tarpeet kohtaavat, jokainen viivästys tuntuu kohtuuttomalta.
Tämä on tausta Palosaarentie 62–64:n opiskelija-asuntoprojektiin liittyvälle kiistalle. Nico Kamppinen (kd.) valitti hankkeesta sillä perusteella, että rakennussuunnitelma ei täytä voimassa olevia määräyksiä. Hyvin nopeasti keskustelu kuitenkin siirtyi itse asiasta henkilöön. Motiiveja epäillään, turhautuminen kasvaa, ja jopa on esitetty, että lakia pitäisi “sivuuttaa tällä kertaa”.
Ongelma on, että kolme asiaa ovat yhtä aikaa totta: lakia on noudatettava, tässä päätöksessä on oikeudellisia puutteita ja Vaasa tarvitsee kipeästi lisää opiskelija-asuntoja. Kiista syntyy siitä, ettei näitä haluta käsitellä samanaikaisesti.
Kamppinen ei vastusta opiskelija-asuntoja eikä rakentamista sinänsä. Hänen argumenttinsa koskee menettelyä. Palosaarentie sijaitsee sk-2-suojelualueella, jossa rakentamisen ja purkamisen on oltava nimenomaisesti perusteltua alueen kaupunkikuvallisten ja kulttuuristen arvojen näkökulmasta. Kiire tai hyvä tarkoitus ei poista tätä velvoitetta.
Ymmärrän hyvin turhautumisen. Työskentelen itse yliopistolla ja olen ulkomaalainen. Asuntopula koskee minua ja monia muita opiskelijoita, tutkijoita ja työntekijöitä suoraan. Kyse ei ole teoreettisesta ongelmasta.
Juuri siksi on tärkeää huomata toinen, usein sivuutettu seikka: tämä hanke ei ratkaise opiskelija-asuntopulaa. Nettolisäys asuntoihin on pieni suhteessa tarpeeseen. Ensin puretaan yli 170 olemassa olevaa asuntoa, ja jopa parin vuoden ajan tarjonta vähenee entisestään. Opiskelijat eivät kuitenkaan lakkaa tulemasta sillä välin. Lisäksi perheasuntoja korvataan pääosin yksiöillä, mikä siirtää painetta muualle asuntomarkkinoille.
Jos Vaasa on tosissaan ratkomassa opiskelija-asuntopulaa, ratkaisu ei voi nojata yhteen kiistanalaiseen hankkeeseen. Tarvitaan useita uusia projekteja uusille tonteille, rinnakkain ja ripeästi.
Tämä ei vaadi syyllisten etsimistä. Se vaatii sen tunnustamista, että kiire ei oikeuta heikkoa prosessia – ja että ongelman osoittaja ei ole ongelman aiheuttaja.