Neuvostoliitto ja sen sotilasjohto painosti myös Suomen Puolustusvoimien johtoa etenkin 1970-luvulla, mutta kenraali Gustav Hägglundin, 84, mukaan suomalaiset upseerit pysyivät lujina.
– Meille sotilaille oli koko ajan selvää, mistä hyökkäys Suomeen tulee, jos tulee. Tietääkseni kukaan upseeri ei ollut Neuvostoliiton ohjauksessa, mutta ei se tietenkään täysin mahdotonta ole.
Hägglund toimi Suomen Puolustusvoimien komentajana vuosina 1994–2001, mutta oli kovimpina painostuksen vuosina 1970-luvulla puolustusneuvoston sihteerinä näköalapaikalla. Se oli suoraan presidentin alainen hallintoelin, jonka tehtäviä jatkaa nykyisin pääasiassa ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta.
Vaikeat vuodet syntyivät siitä, kun Neuvostoliitto alkoi vaatia yya-sopimuksen hengessä neuvotteluja Pohjois-Suomen puolustuksen järjestämisestä yhdessä.
Moskovan viestejä toi Neuvostoliiton Suomen sotilasasiamies V.A. Andrushkevits ja myöhemmin suurlähettiläs Viktor Stepanov.
Suomalaisista keskusteluja heidän kanssaan kävivät etenkin yleisesikuntapäällikkö, kenraali, Paavo Junttila ja vuodet 1974–1983 Puolustusvoimien komentajana toiminut kenraali Lauri Sutela.
Saunadiplomatia kukoisti 1970-luvulla
Sankariksi Hägglund nostaa kenraali Lauri Sutelan, joka oli hyvin varma ja itsenäinen toimija. Samaan aikaan, kun Sutelasta tuli komentaja 1974, tuli Stepanovista suurlähettiläs ja tämä pyysi Sutelaa pian saunomaan.
– Hän sanoi Sutelalle, että nyt pannaan vauhtia näihin yhteistyökuvioihin ja Lapin puolustukseen. Mutta Sutela sanoi, ei! Hän kertoi Stepanoville Suomen liikekannallepanovalmiudesta, ja että olimme hankkineet heidän vaatimiaan ilmatorjuntaohjuksia, joilla voitiin torjua hyökkäykset Murmanskiin ja Pietariin. Ei ollut mitään neuvoteltavaa.
Sutelan suorapuheisuus tuli Stepanoville yllätyksenä ja vielä yllätyksellisempää oli se, ettei Sutela ollut kysynyt sanomisiinsa lupaa presidentti Urho Kekkoselta, kuten tapana oli.
– Se oli harvinaista toimintaa siinä ajassa. Ei Kekkonenkaan menettelyyn palannut, vaan hyväksyi sen. Myöhemmin Stepanov oli sanonut ulkoministeri Paavo Väyryselle järjestävänsä Sutelalle potkut, mutta hän ei tiennyt, kuinka läheiset välit Sutelalla oli Kekkosen kanssa.
Yhteiset sotaharjoitukset kummittelivat taustalla vielä 1978, kun Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov vieraili Suomessa. Jo ensitapaamisessa pääesikunnassa Sutela torppasi ajatuksen yhteisharjoituksesta.
– Kekkonen sitten vielä saunotti Ustinovia, ja tarinan mukaan aina kun vieras yritti ottaa sotaharjoitukset puheeksi, Kekkonen sanoi, että ’nyt mennään löylyyn’, Hägglund naurahtaa.
Tiedonantaja-lehti oli naapurin äänitorvi
Puolustusneuvostossa 1970-luvulla luettiin Hägglundin mukaan aina ensimmäiseksi Tiedonantaja-lehti. Se oli kommunistien äänenkannattaja.
– Siinä stalinistit kertoivat Neuvostoliiton suurlähetystön käskyt, tai jotakin itse keksimäänsä. Jouduin usein kirjoittamaan Kekkoselle selvityksiä siitä, pitivätkö väitteet paikkansa.
Hägglundille on jäänyt mieleen, kun Tiedonantaja puuttui Puolustusvoimien kymmenen tunnin kansalaiskasvatusopetukseen.
– Lehti väitti opetuksen olevan ristiriidassa yya-sopimuksen ja toisen parlamentaarisen puolustuskomitean mietinnön kanssa. Olin siinä toisessa parlamentaarisessa komiteassa sihteerinä, joten oli loogista, että minut pantiin tekemään vastine – eikä siinä mitään ristiriitaa ollut.
Upseereita koulutuksessa Moskovassa
Suomalaisia upseereita opiskeli myös Moskovassa kahdessa eri paikassa, Neuvostoliiton sotilasakatemiassa ja sotakorkeakoulu Frunzessa.
Vuonna 1986 kenraali Pentti Syrjä kohahdutti kirjallaan Gruppa Finlandija, jossa hän kertoi opiskeluajastaan Moskovassa 1971–1972. Syrjää arvosteli kovin sanoin presidentti Mauno Koivisto, jonka mielestä Syrjä ei ymmärtänyt ”maan etua”.
Hägglundin mukaan Frunzesta ja Neuvostoliiton yleisesikunta-akatemiasta tuli suomalaisten upseerien yksi opiskelupaikka, koska Neuvostoliitto toivoi koulutuspaikkoihin ”tasapainoa”.
– Koko sodan jälkeisen ajan Suomesta oli käynyt upseereita koulutuksessa Ruotsissa, Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Neuvostoliiton pyyntöön suostumalla ajateltiin naapuri pidettävän paremmalla tuulella, ja samalla loitommalla meistä.
Yksi pisimmälle menneistä Neuvostoliiton yleisesikunta-akatemian kävijöistä on kontra-amiraali Georgij Alafuzoff, josta tuli sittemmin Suomen armeijan tiedustelujohtaja. Hänen nimensä on viime aikoina ollut esillä Helsingin Sanomien tietovuotojutussa.
– Hän oli erittäin hyvä lähde, kun piti tietää ja tulkita, mikä se venäläisen ajattelun malli on missäkin asiassa, Hägglund kertoo.
Sanojaan piti varoa
Suomalaisupseereilta oli Neuvostoliiton aikana kaksi asiaa kielletty: politikointi ja salaisten tietojen levittely.
– Puoluepolitiikasta irti pysyminen oli pirun hyvä juttu, koska sen ansiosta meidän armeija pysyi koko kansan armeijana, Hägglund sanoo.
Sanojaan piti upseerien varoa, mikäli mieli edetä urallaan.
Kun Hägglund 1980-luvun alussa opiskeli Yhdysvalloissa Harvardin yliopistossa, hän teki tutkielman risteilyohjuksista. Johtopäätös siinä oli se, että Neuvostoliitto häviää Yhdysvalloille asevarustelun.
– Harvardissa olisi mielellään julkaistu tutkielmani, mutta Suomesta kiellettiin. Esimieheni sanoi, ettei suomalainen upseeri voi julkaista sellaista tutkielmaa, jonka mukaan Neuvostoliitto häviää. Ymmärsin sen ihan hyvin. Jälkikäteen on harmittanut vain se, että olin oikeassa ja julkaisu olisi ollut sulka hattuuni.
Suomen tiedustelu seurasi Hägglundia
Henkilökohtaisia suhteita neuvostokollegoihin Hägglundilla ehti olla varsin vähän, sillä hän toimi 1970-luvulla alemmalla tasolla hierarkiassa. Hänestä tuli everstikin vasta 1984.
1980-luvulla hän piti yhteyttä sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton Suomen sotilasasiamiehiin, ja kutsui nämä jopa mökilleen yhtä aikaa saunomaan ja perheensä vieraaksi.
– Ei siellä mitään sotilasoperaatioita suunniteltu. Halusin vain avartaa käsitystäni siitä, mitä suurvallat ajattelevat sen hetken tilanteesta.
Suomen armeijan tiedustelu oli koko ajan hereillä ja pääesikuntaan piti upseerien aina kertoa kontakteistaan. Kun Hägglund toimi kolmannen parlamentaarisen puolustuskomitean sihteerinä, pyysi Neuvostoliiton sotilasasiamies lounastapaamista ja komitean julkaisemaa raporttia.
– Ajattelin, että kyllähän minä sen raportin voin hänelle viedä, koska se oli julkinen asiakirja ja saatavissa mistä vaan. Seuraavana päivänä otettiin yhteyttä meidän tiedustelupuolelta, ja sanottiin, että sinä olet ojentanut jotakin papereita neuvostoliittolaisille. Tiedustelu varoitti, että juuri tällä tavalla värvätään agentteja. Ellet anna lisää papereita, he julkaisevat kuvan tilanteesta. Lopetin sitten yhteydenpidon siihen henkilöön varmuuden vuoksi kokonaan.
"Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi"
Vaikka Neuvostoliitto Suomea painosti, oli Suomen kokonaistarina Hägglundin mielestä silti suuri menestys. Hän kuvailee ”täydeksi soopaksi” esimerkiksi viime vuonna julkaistua Jari Tervon toimittamaa tv-ohjelmaa Kylmän sodan Suomi.
– Suomi säilyi itsenäisenä maana sen nuorallatanssin ansiosta. Toki jotkut yksilöt poliittisella puolella menivät nuoleskelussaan liian pitkälle.
Hägglund kehuu myös monien ulkoministeriön virkamiesten tehneen aina töitä Suomen eteen, esimerkkeinä Max Jakobsson ja Keijo Korhonen. Eikä Suomen armeija ja upseerit olleet suomettuneita.
– Kyllähän se mentaliteetti armeijassa oli se mitä kansakin ajatteli, että ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi.
Kadettikoulussa 1950-luvulla oli pakollisena aineena kahden vuoden venäjän kielen opinnot, mutta Hägglundkaan ei oppinut kieltä juuri yhtään.
– Sitä ajateltiin, että Suomen armeijassa pärjää kahdella venäjän lauseella. Ensimmäinen oli ’seis, tai ammun’ ja toinen ’kädet ylös’, nauraa Hägglund, ja antaa näytteen, kuinka ne sanotaan venäjäksi.
Ilkka-Pohjalainen on haastatellut Suomettumisen aika -juttusarjaan pitkään politiikassa mukana olleita aikalaisia Suomen idänsuhteista. Kenraali Gustav Hägglund oli ainoa sarjaan haastateltu sotilas, ja tämä haastattelu päättää sarjan.