Tänä viikonloppuna taistellaan jälleen Suomen nopeimman naisen tittelistä, kun Oulussa mitellään perinteikkäät yleisurheilun Suomen mestaruuskilpailut Kalevan kisat. Kisaviikonloppuna lähes 700 urheilijaa tavoittelee parastaan ja sunnuntaiehtoolla valtakuntaan on saatu nelisenkymmentä uutta mestaria. Vain harvalle paikka korkeimmalla korokkeella aukeaa, mutta haave kultaisesta mitalista laittaa kuitenkin yrittämään.
Niin, mikä saa urheilijan tavoittelemaan määrätietoisesti kultaista mitalia?
Lapsena vastaus olisi ollut yksinkertaisen helppo; no se mitali tietysti. Nimittäin tuskin olen ainut, joka on halunnut nukkua yönsä hippokisamitali kaulassaan.
Aikuisuuden kynnyksellä mitalinkiilto jo hieman himmenee. Saavutettu pokaalirivistö tuppaa jäämään äidin huollettavaksi ja vähitellen pahvilaatikkoon siirrettäväksi. Varastossa voittoesineet majailevat sulassa sovussa Aku Ankkojen kanssa ja ajan mittaan näistä vain toisten arvo nousee, rahassa.
No rahako se sittenkin liikuttaa? Vaikka mitali itsessään ei ole rahan arvoinen, niin joskus mitalin tavoittelusta voi tulla ammatti, joka takaa toimeentulon hetkeksi, kuitenkin vain harvoille onnekkaille.
Suomessa urheili vuonna 2013 yhteensä 1195 ammattiurheilijaa. Näin todetaan huippu-urheilua käsittelevässä tutkimuksessa. Ei liene urheilua seuraavalle yleisölle yllätys, että jääkiekko työllistää Suomessa kaikkein eniten, sitten tulee jalkapallo. Eikä sekään yllätä, että ammattiurheilu on Suomessa lähes täysin miesten pelikenttää. Tutkimuksen mukaan vajaasta kahdesta tuhannesta ammattiurheilijasta naisia oli kaksi prosenttia. Murskaluku.
Urheilu on sijoitus, jossa vain harva saa rahansa takasin. ”Laineen miljoonasopimukset” ovat yhtä todennäköisiä kuin lottovoitto. Mitalin tavoittelussa ei siis voi olla rahastakaan kyse.
Eli mitalin tavoittelu ei siis ole se juttu, eikä se taida olla rahakaan. Kyse täytyy olla jostain suuremmasta. Onko se sitten menestys mitä tavoittelemme? Päämäärän saavuttaminen tuo mukanaan ainutlaatuisen huuman tunteen, sellaisen fiiliksen, jota kaupasta ei voi ostaa, eikä purkista sitä voi nauttia. Voiton tunne on mahtava, mutta katoavainen. Onneksi kuitenkin muistot säilyvät.
Nimittäin niinhän siinä tuppaa käymään, että sitten joskus lapsiperhearjen kiireissä urheilumuistot palaavat. Ja samalla muistuu mieleen se mitalin tavoittelun tärkein asia – matka kohti huippua.
Vaikka reitin varrella ei näkynytkään Pokemoneja, niin oli se silti kokemisen arvoinen. Huippu-urheilua tarvitaan matkan vuoksi, arvokasta ei ole pelkästään menestys. Urheilijan matka on sitoutumista, oppimista ja kasvamista epäonnistumisesta onnistumiseen.
Menestyksen muistoesineitä banaanilaatikosta kaivellessa voi itseltä kysäistä, minne olen nyt menossa, miltä polkuni näyttää, mitä tavoittelen ja saavutanko tavoitteeni näillä valinnoilla mitä arjessa teen.
Ensi vuonna Seinäjoella taistellaan Suomen nopeimman naisen tittelistä. Kymmenen vuoden tauon jälkeen saan taas valmistautua kisoihin. Rooli on eri, mutta kokemuksesta ja ripeistä jaloista on varmasti hyötyä, kun 600 vapaaehtoisen voimin rakennamme urheilijoille unohtumattoman elämyksen.
Johanna Manninen
Kirjoittaja on LitM, ex-olympia- urheilija ja SSU:n toiminnanjohtaja.