Ethän sinä voi kotiin tulla, kun sinulla on tuo flunssakin.” Nämä äidin sanat pelastivat Romaniassa työmatkalla olleen nuoren journalistin hengen. Saksan juutalainen nuori nainen ymmärsi olla palaamatta Prahaan Romaniasta juuri silloin, kun hänen perheensä vietiin. Sukunsa ainoana hän oli kertomassa meille tarinaansa.
Näinä vainon ja pakolaisuuden aikoina mieleeni palaa vuosia sitten radiosta kuulemani haastattelu. Siinä Prahan kunniakansalaisuuden saanut Lenka Reike Rova kertoi yli 90-vuotiaana lempeällä, katkeroitumattomalla äänellään elämänsä tarinaa. Juutalaisena hänen koulutusmahdollisuutensa olivat olleet Saksassa rajoitetut. Perhe oli muuttanut Prahaan ja nuori nainen oli päässyt lehtialalle.
Työkomennus Romaniaan pelasti hänen henkensä. Hänen tarinaansa kuuluivat vankeusvuodet Etelä-Amerikassa ja vaikeudet sodan jälkeen. Asuttiin viidennessä kerroksessa, jonne lämmityshiilien ohessa kannettiin kaikki. Paineessa vain selvittiin päivästä toiseen.
Myöhemmin tämä nainen loi pohjaa Prahan saksalaisen kulttuurin nousulle. Schiller-palkinto, Prahan kunniakansalaisuus ja ”mitä vielä tuleekaan” olivat tämän iäkkään, viehättävän rouvan saavutuksia. Ei katkeruuden häivää, vaan vankkumaton usko tulevaan leimasivat tämän selviytyjä-rouvan ajatuksia.
Alkukeväästä jouduin toviksi kodittomaksi. Puuhailin lauantaina kotiaskareita ja samalla valmistauduin automatkaan. Menin lisäämään tuulilasin pesunestettä autoon. Palatessani minulla oli vain autonavain mukanani, ulko-oven avaimen olin unohtanut sisälle. Ei hätää, vara-avaimen avulla kaikki selviäisi. Avainta lukossa kääntäessäni ei tapahtunut mitään, ei toisellakaan yrittämällä. Olin korjauttanut lukot pari vuotta sitten, lukkopesät oli vaihdettu enkä ollut vaihtanut vara-avainta.
Naapurin väki tuli samaan aikaan juhlatamineissa pihalle, olivat lähdössä matkalle. ”Nyt minä tarvitsen apua!” kuului avunhuutoni. Isännän kännykällä soitettiin lukkoliikkeeseen, emännän kännykkään otettiin hätänumero muistiin. Hätänumerosta ehdotettiin, että apua saa maanantaina virka-aikaan. Päivystäjä oli kuulemma kaukana. Tuntui pahalta. Onneksi oli vain muutama pakkasaste, villatakki päällä ja huivi kaulassa.
Silloin naapurini tarttuivat ohjaksiin. Isäntä keitti ensimmäiseksi vihreää teetä, pani vähän hunajaakin mukaan ja toi minulle höyryävän kupin rauhoittavaa juomaa. Seuraavaksi suunnitelmassa oli asuminen naapurissa niin kauan kuin asiat selviävät. Kuopukselta lainattiin kännykkä ja sain pikaopetuksen älykännykän käytössä. Emäntä avasi tietokoneensa käyttööni. Minulla oli lämmin ja hyvä olo. Naapurit lähtivät ja jäin miettimään kodittomuutta mikroasetelmissa.
Jos olisin ollut huivipäinen musta nainen lapsi käsivarrella, olisinko saanut turvapaikan? Mummo sai täydellisen naapurin avun.
Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa elää vaikeinta aikaa. Joudumme tinkimään omasta hyvästämme lähimmäistemme parhaaksi. Kodittomista ja vainotuista voi tulla autettuna kunniakansalaisia, jos jäävät henkiin. Ja auttajista voi tulla kunnian miehiä ja naisia.
Eeva Korpi-Hyövälti