Muutama viikko sitten pääsin sattumalta Vääksyn-retkellä käymään lapsuuden huvilassa, jonka isovanhempani ostivat 1930-luvulla ja joka myytiin 1980-luvun alussa.
Kun astuin sisälle ulkopuolelta huonokuntoiseen, mutta sisältä yhä upeaan huvilaan, hämmästyin lasikuistin kokoa.
Tämä oli lapsuuden kesinä valtava huone! Onko joku leikannut kuistista puolet pois?
Ei. Kuisti oli sama, mutta minä olin kasvanut.
Huvilalla on iso rooli siinä, että rakastan vanhoja taloja. Vietin 1920-luvulla rakennetussa huvilassa kaikki lapsuuteni kesät, teini-iän ja kesätöiden kynnykselle saakka.
Päijänteen hiekkapohjaisessa rannassa opin uimaan. Serkkujen ja veljen kanssa juoksimme pitkin mustikanvarpujen täyttämää metsää.
Loppukesästä ei ollut ihan selvää, kuka oli kenenkin äiti, isä, täti tai setä, niin vapaina saimme olla. Retket isolla, mutta turvallisella tontilla veivät lapsen mielestä maailman ääriin. Vain ranta oli kiellettyä aluetta, jos ketään aikuisista ei ollut mukana.
Kun tuli elokuu, iltaisin kiiltomadot sytyttivät pihatiellä valonsa. Karhunvatukat kasvoivat puutarhassa, jossa kukat hehkuivat syvemmin kuin missään muualla maailmassa.
Mustavatut ovat siellä yhä.
Minusta tuntuu yhä, että huvilalla vietetty aika oli kolme kertaa pidempi kuin se aika, joka vietettiin kaupungissa.
Olimme siellä kolme kuukautta opettajaisän loman mukaan, kaupungissa yhdeksän.
Uskon, että muistot venyttävät aikaa. Huvilalta kertyi aistivoimaisia kokemuksia enemmän kuin kivisestä kaupungista, siksi aika siellä tuntuu yhä muistoissani pidemmältä.
Toisinaan istuin kuistin lattialla pelkäämässä harjun yli kiipeävää ukkosta. Isoisä luki dekkaria tuolissa toisella puolen huonetta, nyt katsoen vain käden ojennuksen päässä.
Lapsen näkökulmasta hänen luokseen oli ukkosen paukahtaessa pitkä matka. Jyrähdysten ja salamoiden varalta oli parempi istua isoisän jaloissa, vaikka siinä oli vähemmän tilaa leikkiä.
Kuistilta huvilan olohuoneeseen johtavat tuplapariovet olivat nekin ennallaan.
Minua nauratti, kun muistin, mitä kaupunkilaistyttö leikki niiden välissä: hissiä. En mahtunut enää hissiin.
Kiipesimme huvilan yläkertaan. Tuttu portaiden narina käynnisti mielessäni pienen filmiesityksen: yhtäkkiä näin, kuinka pieni tyttö loikkii ylös loivasti kaartuvia portaita kaksi askelmaa kerrallaan, poninhäntä heiluen.
Ehkä yläkerran vinttikamarissa odotti pinkka Aku Ankkoja tai rakas kirja, Pieni runotyttö tai isän puhki luettu Tarzan.
Alakertaan palatessani otin tukea portaikon puisesta kaiteesta: miten joku muoto voi tuntua näin tutulta! Kaiteen kulunut sileys oli tallentunut noin 50 vuotta sitten satoja kertoja kämmenpohjaani.
Nauratti ja itketti yhtä aikaa.
Tein vuosia sitten radiolle pienoisdokumentin, jossa pohdin muistin olemusta eri lähteiden ja kokemusteni pohjalta.
Biokemisti Steven Rose pitää muistoja kestävimpänä ominaisuutenamme. Ihminen voi menettää raajansa, käydä plastiikkakirurgilla, joutua munuaisensiirtoon tai vaihtaa sukupuolta, mutta hän on tunnistettavissa omaksi itsekseen, kunhan hänen muistonsa ovat olemassa.
Esimerkiksi evakot tietävät, miten tärkeä on retki lapsuuden maisemiin ja muistoihin.
Retkellä ihminen saa kurkistaa siihen luovaan prosessiin, miten minusta tuli minä.
AUNE WARONEN