Minoon täs funteerannu niitä aikoja ku flikkana olles olin kotona, kuinka töpinää täynnä ne syksyt oli. Alle kouluikääsnä piti ajaa välihevoosia 4 km päähän Korpiluhuralle. Pelekäsin aina kuollakseni ku tuloo toinen isoo heinäkuorma vastahan, kuinka pääsöö sivuutte. Kerran kauhuskenaario toteutuu ja otti kärrynkapat yhtehen. Paappa oli lujaa kiukus, jotta kuinka nuon nolootellahan – isoot ihimiset. (6 vanha).
Pernamaalla mentihin taloosta toisehen, vaikkei pernakoppaa meinattu jaksaa kantaa. Muistan ku serkun kaas piti mennä ojanpyörtänöötä sirppi käres leikkaamahan syreetä, jottei tallaannu ku ittesitovat tuloo. Pellot oli pitkiä ku näkälävuosi mukulan mielestä.
Äitee toi ruokaa ja kaffetta ja sitä orotettihin ku kuuta nousovaa. Melekeen niinku se sisaruspari jokka paimenti lehemää Lapionevalla ja isoo flikka pani poijan kysymähän äireen kotua kellua, kotia sai lähtiä ku postiauto menöö 5 jäläkehen. Poika hortooli kauan sillä reisulla ja ilimootti tullesnansa notta: pitkäviisari oli kolomen päällä ja lyhyt sielä mihinähän oli.
Pihan piti haravoora aina lauantaisin ja sitoli hehtaaritolokulla – haravan jälijet piti näkyä, jotta vierahat olis tuntenu ittensä orotetuksi.
Ku ruvettihin kulukohon kemuus mentihin Jyllinkoskelle ja Kiuaskalliolle pyörillä – eikä kellää ollu lyhtyä. Muistan kuinka yks Ves haki mua hyppelöhön ja pirätti yhtäkkiä keskelle laattiaa – syynäs mua päästä jalakoohin ja tokaasi notta: kyllä sääki oot niin suuri ja ruma jotta ku kuolet, kyllä ne sua pelekää.
Ajatelkaa ny, molin kaikkista viisahimmillani ja nuoruuten kukkeures. Kyllä kuulkaa luulot kärsii inflaation. Kesääsin sillankorvas oli kasturien teltta ja ne soitti levyjä kaiken päivää notta kylä raikuu. Molimma joen toisella puolella heinätöis ja opiimma kaikki komiat laulut ulukoa. Aamulla ku mentihin navettahan äitee rupes ruokkimahan elukoota ja me kakarat lypsämähän. Lauloomma niitä lauluja äänis ja kyllä lehemät tykkäs.
Muistan kyllä ne karsiat maanantaiaamut ku äitee kopisti harijavvarrella kattohon. Molin melekeen rem-unes ku lehemä ruotaasi hyvin flooris liotetun häntänsä päin pläsiä. Kummasti heräs.
Ny ei taira olle lehemiä palijo koko kyläs, on vain emolehemiä, joitei lypsetä (tuo on aiva oikia termi, moon kuullu sen Juhanilta).
Kuskiakaa ei enää kulije, sen mukahan elettihin aijas ja se hoiti nykyysen postin tehtäviä, Ny ajaa isoot säiliöautot eikä ne tuo kauppa-asioota mökin mummuulle.
Mun on tullu tosi lujaa surkoni isäntiä, ku on niin satanu. Pellot ei kestä näitä valtavia konehia ku traktoriski pitää olla melekeen hissi ku nousoo koppihin. Monta sateesta pernaankaivuaki on muistis, joka pernan piti "munittaa" ennenku sen pani koppahan ja melekeen kummisaappahan varresta vesi ryyppii.
Palijo maailma on muuttunu 80 vuores Mutta yks asia pysyy ja pitää – son tämä maavvilijelijän elämänusko – jonka se jaksaa opettaa jäläkipolovillekki. Uskoa, toivoa ja rakkautta maahan ja uutehen satohon. Jo Artturi kirijootti sanottavaksi petruunan suulla Lakeuksien Lukos: Niinkuin maata ja talonpoikaa ikuisesti tarvitaan. Totta joka sana!
Aino Mäki-Kaukola
Kirjoittaja on E-P:n Murreseura Krannien hallituksen jäsen.