Ymmärtävätkö arkkitehdit, rakentajat ja rakennuttajat vanhenemista?
Tätä mietin, kun kiipeän Seinäjoen asuntomessujen kohteiden portaita ylös. Osasta löytyy kunnollinen kaide, osasta ei.
Polvivaivaisena keski-ikäisenä kiitän niitä talon omistajia, jotka ovat ymmärtäneet kunnollisen kaiteen kotiinsa asennuttaa.
Ihmettelen puolestaan niitä asukkaita, joiden portaista ei löydy kunnollista tarttumapintaa. Arkkitehtoniset hienoudet peittyvät viheliään kivun alle.
Jotta messuvieras pääsee katsomaan yhden kohteen järvimaisemaa, pitää kiivetä kierteisiä kiviportaita. Tuki löytyy portaiden kivireunuksesta, joka on epäkäytännöllisen paksu tarttua.
Hienothan portaat ovat, myönnetään, mutta edelleen mietin vanhenemista ja omaa polvivaivaani.
Ajatukset siirtyvät myös asukkaan arkeen. Mahdollista vaanivaa epäonnea, uneliaan ihmisen liukastumista.
Tällainen puhe voi tuntua pirujen maalaamiselta seinille. Moralistiselta saarnalta, vakuutusyhtiöiden pelkoja lietsovalta myyntipuheelta, että mitä tahansa voi sattua, jos et tee sitä tai tuota. Kukkahattuilulta ja norminsuojelulta.
Ehkä se voi loukatakin. Asukkaat ovat päästäneet meidät messuvieraat arvostelemaan omia kotejaan, joihin he ovat sijoittaneet paljon henkisiä ja aineellisia varojaan. Jokainen rakentaa kotiinsa juuri sellaiset portaat kuin haluaa.
Mikä minä olen arvostelemaan?
Asuntomessurakentaminen on kuitenkin suomalainen instituutio, joka määrittelee sitä, mikä on hyvää ja kaunista rakentamista.
Juuri siksi sen on myös kestettävä kritiikkiä.
Ongelma ei rajoitu vain Seinäjoen Pruukinrantaan tai minun polvivaivaani.
On lähdettävä matkalle vanhenevaan Suomeen. Helsingin Sanomien uutisen mukaan maahan tarvitaan yli miljoona esteetöntä kotia vuoteen 2030 mennessä. Vanhuksia halutaan siirtää kalliista laitoshoidosta kotihoivaan ennen kaikkea säästösyistä.
Halvempaa olisi rakentaa asunnot esteettömiksi kuin korjata niitä jälkikäteen kaikille sopiviksi. (HS 4.7.). Vuosi 2030 on jo lähellä. Jutussa haastateltu asiantuntija kehottaa, että esteettömyysasioita olisi hyvä alkaa miettiä varhain, 55-vuotiaana. Toivottavasti näin on käynyt Pruukinrannassa.
Ymmärtävätkö arkkitehdit, rakentajat ja rakennuttajat vanhenemista?
Aivan varmasti ymmärtävät, jos vain haluavat ymmärtää. Jotta kokonaisuudesta ei välity väärää kuvaa, osassa Pruukinrannan kohteissa esteettömyysasiat onkin huomioitu hyvin.
Myös poliitikoilla on oma roolinsa. Miten hissien rakentamista tuetaan tai miten asuntojen esteettömyyttä säädellään?
Entä tulevat asukkaat? Muistavatko he vanhenevansa?
Muistanko minä?
Täytyy tunnustaa, en aina.
Ajatus on joskus pelottava, mieluiten sen työntää syrjään.
Aihetta käsittelee mieluiten yhteiskuntapoliittisena käsitejöötinä: huoltosuhteina ja ikäpyramideina. Mitä lähemmäksi ja konkreettisemmaksi se tulee, sitä enemmän se vaatii työstämistä.
Omien läheisten vanheneminen ja toimistotyöläisen krempat työntävät kysymyksen tajuntaani.
Miten minä haluan elää ja asua, kun olen vanha? Entä sinä?
AKI PUUPPONEN