On aika rohkaisevaa ajatella, että Tupolevin veljesten skandaalista on ainoastaan 26 vuotta, sillä henkisesti koko episodi tuntuu kumpuavan lähinnä keskiajalta.
(Tuon ajan eläneet tietävät, mistä puhun; nuoremmat tehkööt ATK-tunnilla Google-haun termillä "kikkelikortti". Jos opettaja protestoi, voitte ihan perustellusti todeta, että älä bamlaa setä skeidaa, me perehdytään suomalaiseen sosiaalihistoriaan.)
Vain neljännesvuosisata sitten joukko suomalaisia eturivin työmarkkinajohtajia piti ihan hyvänä ideana lähettää viinapäissään Kalastajatorpalta hävytöntä postia tunnetulle tasa-arvonaiselle omissa nimissään. Ilmeisesti on mahdollista olla samaan aikaan paitsi viaton, myös kolossaalinen sovinistiurpo.
Tiistain Helsingin Sanomissa viestinnän professori Anu Kantola kirjoitti, kuinka "...miehet ovat nyt vihaisia. Heillä on siihen hyvät syyt. 1900-luvun teolliset yhteiskunnat rakennettiin työtä tekevien miesten johdolla. Nyt globalisaatio on syönyt monelta työt ja tuonut voimattomuutta ja irrallisuutta".
Päivää aiemmin yhdysvaltalainen sosiologi Michael Kimmel kertoi Guardianin haastattelussa, miten "koko maailma oli meidän pukuhuoneemme, ja saatoimme sanoa aivan mitä halusimme. Nyt monen miehen pitää vahtia sanomisiaan, ja sen täytyy olla vaikeaa".
Onko siis ihme, että miehet hakevat turvaa Kantolan sanoin "menneistä kunnian päivistä: puhtaasta kansakunnasta, sukupuolirooleista tai tiukoista uskonnollisista yhteisöistä"?
Tavallaan kyllä. Dilbert-piirtäjä Scott Adamsia mukaillakseni: vaikka valkoiset heteromiehet hallitsivatkin maailmaa, ne olivat ihan muita miehiä.
Sata vuotta sitten "me" miehet olisimme kuokkineet suota Puolangalla tai paiskineet kuudentoista tunnin päivää terästehtaalla. Ehkä olisimme olleet kotona pomoja, mutta hyvin ahtaan Saarijärven Paavo goes Chuck Norris -roolin puitteissa. Siispä, suhteellisesti ottaen muiden ihmisryhmien rooli on parantunut kenties enemmän, mutta absoluuttisesti nykyään on helpompaa olla valkoinen länsimainen heteromies kuin koskaan aiemmin.
Eikä hallitsevalla luokallakaan niin kivaa ollut. Nykymaailmaan verrattuna suhteettoman vallan vastapainona oli merkittäviä riskejä kuolla nuorella iällä kuppaan tai joutua sisäsiittoisen serkkunsa keihästämäksi jonkun absurdin vuosisataisen kruununperimysriidan tuloksena.
Löytöretkiltä saattoi toki palata sankarina, jos nyt sattui olemaan joku niistä kuudesta, jotka säilyivät hengissä puolen vuosikymmenen purjehduksesta. Ainakaan Tallinkilla ei riehu keripukki.
Emme me kaksitoistavuotiaan emotionaaliselle tasolle jumiutuneet suuret lapset tietenkään saa enää mellastaa esi-isien tahtiin, mutta se lienee hinta, joka kannattaa maksaa.
MIKKO PULLIAINEN