Joskus käy niin, että oman suvun historiaa tutkiessa huomaa, että oma isoisoisoäiti on historiallisten dokumenttien mukaan elänyt aikakauteen nähden harvinaisen moraalitonta elämää ja joutunut siitä myös tuomiolle.
Niin kävi norjalaiskirjailija Ingeborg Arvolalle.
– On tarinoita, joita on kerrottu aina uudelleen ja uudelleen, että kaunis Priitta-Kaisa tuli Sodankylästä alueelle ja Askan-Mikko sekosi. Hän vain jätti kaiken ja rakensi turvekammin erämaahan, Arvola kertoo STT:lle.
– Olin kuullut tarinoita, mutta en tiennyt, että ne olivat yhteydessä minuun tai perheeseeni.
Kävikin ilmi, että kaunis Priitta-Kaisa Seipäjärvi todella on Arvolalle sukua. Priitta-Kaisa lähti Sodankylästä ja saapui pohjoisen Norjan puolelle Neidenin eli Näätämön kylään 1859. Priitta-Kaisan ja Mikon suhteen ympärille Arvola on rakentanut elokuussa suomeksi ilmestyneen romaaninsa, Jäämeren laulun (Gummerus).
Arvolan kirja kertoo kirjailijan oman perheen historian lisäksi tarinaa koko Pohjois-Norjan historiasta. Etenkin 1700- ja 1800-luvuilla Finnmarkin ja Tromssan alueille muutti paljon pohjoissuomalaisia paremman elämän toivossa. Nykyään heidän jälkeläisensä ovat Norjassa kveeneiksi kutsuttu vähemmistö, jolla on myös Norjan vähemmistökieleksi tunnustettu oma kveenin kieli.
Oman ja muiden perheiden tarina
Romaani ei ole Arvolan ensimmäinen, vaan hän on kirjoittanut niitä jo parisenkymmentä. Ensimmäinen julkaistiin jo vuonna 1999. Vuonna 2022 Norjassa julkaistu Jäämeren laulu on kuitenkin tuonut Arvolalle mainetta, jota hän ei osannut odottaa. Kirja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja voitti Norjan tärkeän Brage-palkinnon.
– En ole tottunut saamaan huomiota kirjoistani. Olen ollut vain yksi kirjailijoista, jotka kirjoittavat hyviä kirjoja mutta eivät saa paljoa yleisöä tai lukijoita.
Monet ovat lähestyneet Arvolaa kirjakiertueilla, lähettäneet viestejä ja kertoneet, että tarina voisi olla heidän perheestään. Arvolan kirjan saama huomio on saanut myös monet kveenitaustaiset kiinnostumaan omista juuristaan.
– Se lämmittää sydäntä ja olen siitä ylpeä, Arvola kertoo.
Arvola on kirjoittanut omasta lapsuudenperheestään jo aiemmin, ja sen jälkeen lukijat ja kustantaja pyysivät lisää kirjoja kveeniteemoista.
Arvola on kasvanut ensin Paatsjoen laaksossa lähellä Suomen ja Venäjän rajoja ja sittemmin vanhempien eron jälkeen osittain Tromssassa ja osittain Neidenissä. Neidenin suomenkielinen nimi on Näätämö, ja kyseessä on oikeastaan kahdesta samannimisestä kylästä molemmin puolin Suomen ja Norjan välistä rajaa. Alun perin alue on ollut kolttasaamelaisten Näätämön siidaa, mutta myöhemmin alueelle on tullut valtioiden raja.
Arvolan Neidenistä kotoisin oleva isä oli suomenkielinen, samoin tämän vanhemmat.
Kveenin ja suomen kielen ero on Norjan Kveeni-instituutin tutkijan Anna-Kaisa Schultz Räisäsen mukaan samantapainen kuin norjan ja ruotsin. Puhujat ymmärtävät toisiaan, mutta ihmiset mieltävät ne eri kieliksi.
Kveenin kieli perustuu Suomen peräpohjalaismurteisiin ja kuulostaa Räisäsen mukaan vanhahtavalta Peräpohjolan murteelta, joka Suomesta on osittain kadonnut.
Arvola itse sanoo, että etenkin Etelä-Varangissa ja itäisessä Finnmarkissa monet sanovat edelleen puhuvansa suomea.
– Minusta voi sanoa kveeni, pohjoissuomalainen tai että on suomalaiset juuret, ja se kaikki tarkoittaa samaa. Me kaikki haluamme pitää kielen ja kulttuurin.
Arvolan perheessä kävi kuitenkin kuten monessa muussakin kveeniperheessä: lapsille ei enää puhuttukaan kieltä, eikä Arvola koskaan oppinut suomea tai kveeniä.
– Minua kiinnostaa se, miten pidetään tai menetetään kieli. Ehkä kyseessä oli "moderni aika" tai asioiden yhdistelmä. Kukaan ei varsinaisesti pitänyt kokousta ja sanonut että "nyt meidän täytyy lopettaa tämän kielen kanssa", se vain tapahtui.
Kveenien lisäksi samoihin aikoihin kielensä menettivät myös monet saamelaiset Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.
Kveenin kieli lähes hävitettiin
Norjassa harjoitettiin 1800- ja 1900-luvuilla niin sanottua norjalaistamispolitiikkaa, jonka tavoitteena oli saada kaikki vähemmistöt kielellisesti ja kulttuurisesti norjalaisiksi. Politiikka vaikutti esimerkiksi kouluissa, joissa opetus oli kokonaan tai lähes kokonaan norjankielistä. Sen vuoksi monet saamen-, suomen- ja kveeninkieliset menettivät kielensä tai kielen siirtyminen perheissä katkesi.
Norjan totuus- ja sovintokomission vuonna 2023 julkaistun raportin mukaan saamelaisiin, kveeneihin ja metsäsuomalaisiin kohdistunut norjalaistamispolitiikka ja heidän kieliensä ja kulttuuriensa aliarvioiminen johtivat kielien ja kulttuurien heikentymiseen sekä näitä väestöryhmiä koskevan tiedon puuttumiseen.
Norjan Kveeni-instituutin tutkija Anna-Kaisa Schultz Räisänen kertoo, että esimerkiksi arvioita kveenien määrästä tai kveenin kielen puhujista ei juuri ole tai ne vaihtelevat paljon. Norjan hallinnon mukaan kveenejä olisi noin 10 000–15 000, mutta esimerkiksi Kveeniliiton mukaan kveenejä olisi 25 000–50 000. Ero johtuu Schultz Räisäsen mukaan siitä, lasketaanko kaikkia potentiaalisia kveenejä vai heitä, jotka identifioituvat kveeneiksi. Identifioituvia on vähemmän, koska osa on norjalaistunut.
Tällä hetkellä Norjassa on käynnissä useita kveenin kielen elvytysprojekteja, mutta ongelmana on rahoituksen ja sitä kautta toimien puute.
Schultz Räisäsen mukaan kielen puhujien määrästä ei myöskään ole tarkkaa arvioita. Hän kertoo, että heitä, jotka osaavat kveeniä ja joilla on passiivinen kielitaito, on ehkä muutama tuhat ja aktiivisesti kieltä käyttäviä on alle 2 000 ihmistä.
Schultz Räisänen tuli Suomesta Norjaan 12 vuotta sitten. Hän kertoo, että vielä tuolloin kveenin kielen tilanne oli nykyistä huonompi. Sittemmin monet ovat kiinnostuneet kielestä ja omasta taustastaan. Myös Arvolan kirjat ovat vaikuttaneet asiaan. Schultz Räisänen kertoo, että esimerkiksi monet kveenitaustaiset nuoret ovat opiskelleet kieltä yliopistossa ja käyttävät sitä nyt.
– Tällä hetkellä olen jossain mielessä toiveikas, että se (kielenelvytys) voi ehkä olla mahdollista.
Ei vain rakkaustarina
Norjankielisessä ja muille kuin suomen kielelle käännetyssä Jäämeren laulu -kirjoissa on mukana suomenkielisiä lauseita, jotka eivät suomenkieliselle lukijalle ehkä näytä olevan aivan oikein. Arvola kertoo, että hän halusi kielen olevan sellaista kuin alueella puhutaan.
– Siellä kolme kansaa kohtaa, on norjalaisia, suomalaisia ja saamelaisia, jotka ovat kaikki yhteydessä. Kun kirjassa on outoja sanoja siellä täällä, lukija huomaa, että tämä ei ole ainakaan tavallista norjaa. Kieli on osa aluetta ja kulttuurisesti tärkeää.
Arvola kuitenkin huomauttaa, ettei itse osaa suomea, joten lopputulos ei ole täydellinen.
Suomenkielisessä versiossa kääntäjä Aki Räsänen on loppusanojen huomautuksensa mukaan muokannut lainauksia suomennokseen sopivaksi ja käyttänyt myös kveeninkielisiä sanoja.
Alun perin Arvola kertoo halunneensa kirjoittaa ja kirjoittaneensakin vain rakkaustarinan ilman, että ottaisi selville esimerkiksi vanhoista tavoista ja uskomuksista, joita kirjassa on runsaasti mukana.
– Mutta totta kai se pitää tehdä.
Kirjassa annetaan eräänlainen puheenvuoro myös alueen alkuperäisille asukkaille, kolttasaamelaisille, joiden elämää muuttoliike Suomesta vaikeutti. Esimerkiksi Norjan totuus- ja sovintokomission raportin mukaan etenkin kveenien siirtyminen alueelle tuhosi alueen kolttien kulttuurin ja elinkeinon peruspilarit.
– Ajattelin, että minun täytyy näyttää se. Jos kirjoittaisin Neidenistä kirjoittamatta koltista, se olisi julmaa ja väärin, koska he olivat siellä ensin.
Mitä sukulaisista voi kirjoittaa?
Omasta suvusta kirjoittaminen tuntui helpolta, koska ihmiset elivät niin kauan aikaa sitten. Ongelmia tulisi kuitenkin jo siinä vaiheessa, jos haluaisi kirjoittaa vaikkapa päähenkilö Priitta-Kaisan pojista Heikistä ja Aleksista, joilla on paljon jälkeläisiä, jotka ovat myös tulleet juttelemaan Arvolan kanssa kirjakiertueilla.
– Se olisi vaikeampaa. Tuntuu, että jos keksisin Heikin koko elämän, astuisin jonkun varpaille.
Toisaalta koko kirjaprojekti lähti liikkeelle ajatuksesta Arvolan ukin äidistä, Eva Nivasta. Hänen kuvansa on edelleen Arvolan sukutilan Arvolanniemen, entisen Santaniemen ja kirjan Askan-Mikon kotipaikan seinällä.
– Hän (Niva) eli Arvolanniemellä, ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa ovat minun lähintä perhettäni, joten olen ehkä oikeutetumpi. Hänestä voin ehkä kirjoittaa, ja se olisi ihan hyväksyttävää, kunhan en tee siitä hirveää sotkua.
Arvola vierailee lauantaina Helsingin kirjamessuilla. Suomessa hänestä tuntuu, että tarina on tavallaan tullut kotiin.
– Minua kiinnostaa, kuinkahan moni nyky-Suomessa on tietoinen, kuinka paljon heillä on sukulaisia Pohjois-Norjassa.