Aikakauslehti Imagen 19. toukokuuta ilmestynyt numero on esimerkki siitä, miten hedelmällinen suomalaisen aikakauslehden sisältö voisi olla, jos sen toimitus olisi monikulttuurinen. Samainen numero osoittaa myös sen, miksi tasa-arvopyrkimykset jäävät puolitiehen.
Lehti on vain poikkeus säännöstä. Se jää lähinnä päätoimittaja Heikki Valkaman osoitukseksi siitä, että kyllä, hän on tiedostanut ongelman. Siksi hän on pyytänyt Maryan Abdulkarimia vastaamaan toukokuun numerosta.
Filosofi Slavoj Žižek sanoisi Valkamaa vaivanneen moraalisen närkästyksen tunne, jonka hän on ilmaissut impulsiivisena tarpeena tehdä jotakin.
Tarve tehdä jotakin herää, kun maailmalta kantautuu tieto vääryydestä, jossa kärsijänä on ollut kolmannen maailman ihminen. Aiheesta uutisoidaan kuukauden päivät ja kaduilla järjestetään tukikeräys. Kuvajournalisti lähtee paikan päälle ikuistamaan inhimillisen kärsimyksen. Kotvan kuluttua tilanteen uskotaan olevan hallinnassa kuin Ebola-viruksen Afrikassa. Moraalisen närkästyksen tunne lienee laantuneen.
Yhtälailla on olemassa tarve tuoda jokin esille. Pystytetään näyttely. Esillä on kuvia elämästä, jonka todellisuudesta ani harva on tietoinen.
"Voi, miten kamalaa. Toivottavasti joku auttaisi häntä... Onneksi minun elämäni ei näytä tuolta!"
Asioiden tiedostamisesta lähtevä, kovaäänisillä kannanotoilla ja näyttävillä ulostuloilla ilmaistu moraalisen närkästyksen tunne kielii narsistisesta halusta asettaa itsensä asian edelle. Vastuuntunto jää niin ikään toissijaiseksi alemmuuden tunnolle. Aito tahto puuttua edellyttäisi luopumista omastaan.
Niin kauan, kun eriarvoisuudesta kärsiville ja huono-osaisille tarjotaan ainoastaan tilaisuus osallistua tai tulla nähdyksi, vaan ei mahdollisuutta liittyä osaksi jotakin, pysyvät he marginaalissa.
Helsingin Sanomien kolumnissaan (26.5.) Saska Saarikoski kysyy, eikö valkoisen elämällä ole Yhdysvalloissa enää väliä.
Toki oikeus on asettunut valkoisen elämän puolelle luodin tappaessa mustan. Vaan väliäkö sillä; kaivoksia sulkevat työnantajat sitä vastoin ovat iskeneet nauloja valkoisten arkkuihin jo vuosikymmenten ajan.
Saarikoski siis sivuuttaa naiivisti maan rakenteellisen rasismin. Valkoihoinen vain sattui olemaan arvokkuusjärjestyksessä sekä ensimmäinen että viimeinen amerikkalainen, jonka pantiksi lantti laitettiin. Ylikansallisessa taloudenpidossa tuskin koskaan on uhrauduttu ihmiselämän tähden.
Kapitalismin suhde tasa-arvoon on kuitenkin ristiriitainen. Tuloerojen on todettu lisäävän eriarvoisuutta, mikäli niiden kasvua ei hillitä. Tuloerojen kaventamiseen suhtaudutaan silti nuivasti. Sen sijaan tasa-arvon rahoittamiseen, eli hyväntekeväisyyteen, jaettavaa riittää. Kyse on siitä, kuka tasa-arvon edistämisestä hyötyy.
"Minä annan sinulle tämän verran, jos sinä lupaat kertoa yleisölle keneltä rahan sait."
Tuloeroihin puuttuminen politiikalla taistelisi rikkaimman promillen pyrkimyksiä vastaan. Ei heille sovi, että valtio tekee valinnan heidän puolestaan. Rahoittamalla omaehtoisesti kaivon kolmanteen maailmaan he ostavat julkisuuden puolelleen.
Tasa-arvoa ei kuuluisi hyväksyä annettuna, vaan se tulisi ottaa ilman kenenkään hyväksyntää.
SAMULI NIINIVUO