Etenkin oppositiossa ruokittu ajatus siitä, että hallituksen säästöpolitiikka pistäisi nuoret parit siirtämään lastenhankintaa, on sangen kaukaa haettu.
En usko, että lasta tosissaan haluavat miettivät, saavatko he lapsilisää viisi euroa enemmän vai kuusi euroa vähemmän. Motiivit perheen perustamiseen tulevat aivan jostain muualta.
Kun sain esikoiseni, olin 25-vuotias opiskelija. Opinnot olivat vielä levällään ja kalenteri täynnä kaikenlaista, mutta niillä en päätäni siinä huumassa vaivannut.
Jälkikäteen ajatellen parempaa hetkeä lapsen saannille olisi tuskin voinut löytää. Opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen oli huomattavasti helpompaa kuin mitä on ollut työn ja perheen yhdistäminen. Ylimääräistä rahaa ei ollut, mutta oli mahdollisuus olla sairastuneen lapsen kanssa kotona juuri niin pitkään kun sairaus vaati. Poissaolot olivat poissa vain itseltä, eivät työnantajalta.
Pienituloisen perheen päivähoito oli ilmaista. Toisen lapsen päivähoidosta maksoimmekin jo korkeimman maksuluokan mukaan, vaikka tulorajat ylittyivät vain juuri ja juuri.
Koulutettu, pääkaupunkiseudulla asuva nainen saa esikoisensa keskimäärin 34-vuotiaana. Aika usein esikoinen jää myös ainokaiseksi.
Suomi ei ole ainoa maa, jossa lapsia kaivataan nykyistä enemmän. Kun väestön uusiutuminen edellyttäisi 2,1 jälkeläistä, on maailmassa peräti 83 maata, joissa syntyvyys jää pienemmäksi.
Eri puolilla maailmaa pientä syntyvyyttä perustellaan naisten parantuneilla mahdollisuuksilla opiskella, luoda uraa ja elättää itsensä. Ongelma on myös kumppanin löytäminen. Yksin elävien määrä kasvaa koko ajan. Yhä useampi joutuu myös toteamaan, ettei raskaus syystä tai toisesta vain onnistu.
Liian moni näkee lapsen haitaksi, ei rikkaudeksi, minä pitkän adoptio-odotuksen jälkeen esikoisensa saanut Jaana Laurila Ilkassa (12.9) lapsensa kokee.
MARJA TYYNISMAA