Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomus ”Kirkko epävarmuuksien ajassa” toteaa kirkon merkityksen vuoropuhelun mahdollistajana vaikeina aikoina.
Kykeneekö kirkko todelliseen dialogiin muuttuvan, moniarvoisen yhteiskunnan kanssa?
Historian valossa sota-aika merkitsi muutoksia suomalaiseen uskonnollisuuteen. Palvelusikäisistä, usein pappiloissa kasvaneista nuorista papeista tuli joukkosidontapaikkojen sielunhoitajia, jotka kohtasivat haavoittuneita ja kuolevia sotilaita. Sotilaspapit kirjoittivat osanottokirjeitä kaatuneiden omaisille. Kotirintamalla papit veivät suruviestit omaisille. Kuolema murtautui päivittäiseen inhimilliseen todellisuuteen. Kysymys oli elämästä ja kuolemasta.
Sodan jälkeen seurakunnissa kohdattiin rintamalta palanneiden miesten ja heidän perheittensä ongelmat. Kirkon perheneuvontatyö sai alkunsa. Ajatus erityisestä sairaaloiden sielunhoitotyöstä otti ensi askeleitaan. Kirkon dialogi yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa alkoi erityisen yhteiskunnallisen työmuodon puitteissa. Yksinomaan herätyskristillisesti painottuneen teologisen tutkimuksen arvostelu nosti päätään. Yksilön pelastusvarmuus hengellisyyden ainoana tavoitteena kyseenalaistettiin. Arkitodellisuus voitti alaa suomalaisessa uskonnollisuudessa. Uskonnon nähtiin liittyvän myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Eronneiden vihkiminen ja syntyvyyden säännöstely oli nykyisiin seksuaalisuutta koskeviin kysymyksiin vartautuva kiistojen aihe. Naispappeuskysymys ajankohtaistui ensimmäisiä kertoja 1950-luvulla. Neljäkymmentä vuotta naispappeuden hyväksymisen jälkeen monologi jatkuu. Syntyy kirkkopolitiikkaa, jossa on kysymys ihmismielen tiedostamattomasta psyykkisestä syvärakenteesta, psykologisista pinttymistä, ei uskosta eikä teologiasta.
Eettisissä kysymyksissä käskyttävä, perustelematon monologi on edelleen yleistä. Kirkollinen keskustelu ei ole saavuttanut dialogin tasoa. Sellaisena sillä ei ole paljon annettavaa yhteiskunnan vaikeisiin kysymyksiin.
Sota-ajan eksistentiaaliset, elämän kokonaisuutta koskeneet haasteet edellyttivät kirkolta sen työn ja ajattelun pakollista uudelleen arviointia.
Mikä voisi tänä päivänä muuttaa monologin dialogiksi?
Tässä ajassa monet eettiset kysymykset haastavat kirkkoa vuoropuheluun, näkemään metsän puilta.
Jos kirkon näkökulma samaa sukupuolta olevien ihmisten oikeudesta yhteiselämään tai sateenkaarimessujen järjestämiseen muodostuu kapean uskonnollisen näkökulman kautta, syntyy dialogin sijasta monologia.
Kirkon toiminnassa, päiväkerhoissa, nuorisotyössä, rippikouluissa on lapsia ja nuoria, jotka tulevat uudenlaisista perheyhteisöistä. Maailma on nähtävä myös heidän näkökulmastaan.
Nuoret eivät tyydy monologiin. On ongelmallista pidättäytyä rippikoulussa käsittelemästä uudenlaisten perheiden todellisuutta, seksuaalisuuden monimuotoisuutta, työntekijän oman rajoittuneen, elämän todellisuutta työstämättömän katsantokannan vuoksi.
Nuoret haluavat dialogia. Kahden äidin tai isän lapsi on samanlainen nuori kuin muutkin nuoret. Moni nuori on tarvinnut psykoterapiahoitoa kirkon työntekijän toiminnan vuoksi koskien nuoren perhetaustaa.
Silmät olisi avattava ajalle, jota elämme. Ilman tosiasioiden näkemistä kirkolla ei ole relevanssia tässä ajassa.
Uskontojen merkitys sotien käyttövoimana Venäjän ortodoksisessa kirkossa, Lähi-idän kahden uskonnon todellisuudessa ja Yhdysvaltojen poliittisesti kiihottuneessa protestantismissa, luterilaisuus mukaan lukien, on aikamme polttava, maailman rauhaa uhkaava ilmiö, josta keskustelukulttuuri Suomessakaan ei ole vapaa.
Kirkossa olisi syytä käydä käsiksi todellisiin eettis-uskonnollisiin haasteisiin. Jätetään seksuaalisuus jokaisen omaksi asiaksi.
Markku Nieminen
sairaala-pastori (el), psykoterapeutti
Vaasa