Yksi pahimmista asioista, mitä vanhemmalle voi tapahtua on se, että omalla lapsella on huumeongelma. Se aiheuttaa paniikkia, ahdistusta, syyllisyydentunteita ja menetyksen pelkoa.
Huumeidenkäyttäjän vanhempi tekee surutyötä päivittäin, kun asia on koko ajan läsnä. Hän näkee ihan konkreettisesti, että tuo ei ole enää se minun lapseni, vaan vieras ihminen. Ja pahimmillaan hän menettää lapsensa kaksi kertaa: ensin päihteille ja sitten kuolemalle.
Miten ihmeessä sellaisessa tilanteessa voi elää ja selvitä? Kyllä voi, ja monet tekevät niin tälläkin hetkellä.
Tässä lehdessä haastatellaan yhtä huumeidenkäyttäjän vanhempaa (s. 4–5). Äiti kertoo, ettei olisi pienimmässä mielessäkään koskaan ajatellut, että hänen lapsensa joutuu huumekoukkuun. Tilanne on äärimmäisen kuormittava, mutta myös apua on tarjolla.
Vertaistukiryhmiä löytyy päihteidenkäyttäjän läheisille. Pohjanmaan kriisikeskus Valossa vertaisryhmää vetävä Anni Palo muistuttaa, että päihdeongelma ei ole koskaan vain käyttäjän ongelma, vaan se koskettaa koko joukkoa ihmisiä ympärillä: vanhempia, isovanhempia, sisaruksia, muita perheenjäseniä, ystäviä...
Apua kannattaa hakea, sillä läheisen huumeidenkäyttö voi romuttaa elämän ja ihminen voi jopa menettää oman elämän- ja työkykynsä.
Tehdessäni aiheesta haastatteluja ilmeni, että läheiset kokevat turhautumista huumeidenkäyttäjän avunsaannin vaikeuteen. Kansalaisaloitteessa vaaditaan hoitopolun uudistamista ja yksilöllistämistä, jotta ihmiset saisivat katkeamattomasti apua.
”Huumepuolella on se ongelma, että saadaksesi apua, sinun pitää ensin todistaa, että haluat sitä. Että mene nyt ensin kotiin ja tule kolmen kuukauden päästä takaisin, niin katsotaan, oletko itse yrittänyt tarpeeksi parantua”, haastateltava kuvasi.
Ongelman hoitamisessa tarvitaan moniammatillisuutta. On vaikea löytää päihdeongelmaista, jolla ei olisi mielenterveysongelmia – joko ennen tai sitten päihdeongelmasta johtuen. Huumeet voivat olla myös itselääkintää.
Jos hoito toimisi, lopulta rahaa säästyisi ja monien kärsimys vähenisi.