Se alkoi alakoulussa. Nimittelyä, pelottelua, ilkkumista. Syyksi saattoi riittää se, että pidin isosiskolta pieneksi jäänyttä purppuran väristä talvitakkia. Ei mitään sen kummempaa. Eihän se koskaan ole.
Onnekseni isot pojat tulivat paikalle ainoastaan, kun olin yksin. Kavereiden seurassa sain olla rauhassa.
Kaikki eivät selvinneet yhtä "vähällä". Pahimpia tilanteita olivat pukukopissa ennen liikuntatuntia tapahtuneet henkiset nöyryytykset. Kiusattu sai osakseen niin hirveitä ja loukkaavia solvauksia, ettei niitä uskoisi ikinä kuulevansa kenenkään suusta. Etenkään lapsen.
En mennyt väliin, kuten ei mennyt kukaan muukaan. Pelkäsimme joutuvamme samaan tilanteeseen, kuin sanavyörytyksellä nurkkaan ahdistettu kaveri, joka tärisi seinää vasten kyyneleet poskillaan.
En koskaan unohda noita kyyneleitä.
Jossain vaiheessa isot pojat siirtyivät yläkouluun. Tilanne rauhoittui, mutta vain hetkeksi.
Kun aloitin seitsemännen luokan, olin taas samassa koulussa heidän kanssaan. Kaikki alkoi alusta. Kiusaajien joukkio kasvoi ja kiusaamista oli enemmän.
Erona aiempaan oli myös se, että olin yksin. Tutut kaverit olivat hävinneet ympäriltä. Olin vapaata riistaa.
Kiusaaminen äityi pahemmaksi. Haukkumista, ulkopuolelle jättämistä, väkivallalla uhkailua, väheksymistä ja nolaamista. Suurempaa fyysistä väkivaltaa en kokenut. Ei pään uittamista vessanpytyssä tai vessan oven potkimista sisään toisen ollessa siellä asioilla. Todistin niitä sivusta ja pelkäsin saman tapahtuvan minulle.
En muista kenenkään puuttuneen kiusaamiseen, vaikka sitä tapahtui paljon. Keskellä päivää koulun käytävillä, kaikkien silmien edessä.
Olin ujo ja hiljainen, enkä puhunut kiusaamisesta kenellekään. Kotona pakenin videopeleihin ja leikkeihin sisarusten kanssa. Ne kannattelivat pinnalla. Niiden voimalla menin joka päivä kouluun, vaikka en olisi halunnut.
Viime viikolla Yle esitti Arto Halosen dokumentin Valkoinen raivo. Elokuva kertoo koulukiusatun Laurin tositapahtumiin perustuvan tarinan. Se on vaikuttava kertomus siitä, mitä pitkään jatkuva kiusaaminen voi saada aikaan kiusatussa. Halosen mukaan "yhteisömme ei ole toistaiseksi riittävästi analysoinut eikä ymmärtänyt kiusatun kokemusta ja prosessin aiheuttamaa itse- ja joukkotuhoisia vaikutuksia" (Yle, 28.4.).
Toivottavasti mahdollisimman moni oppilas, opettaja ja vanhempi katsoo elokuvan. Dokumenttia onkin esitetty jo ilahduttavan paljon kouluilla.
Toisin kuin Laurin tapauksessa, kiusaamiseni päättyi peruskouluun, vaikka odotin saman piinan jatkuvan lukiossa.
Pikku hiljaa vapauduin. Kasvatin pitkän tukan, pukeuduin ketjuihin ja mustaan. Pukeuduin juuri niin kuin halusin, ilman jokaisen vaatteen kohdalla koettua pelkoa siitä, miten se vaikuttaisi kiusaajiin. Olin oma itseni. Se tuntui hyvältä.
Laurin kiusaaminen jatkui vielä toisen asteen jälkeen. Lopulta hän oli valmis ampumaan kaikki. Onneksi hän sai haettua apua eikä tehnyt mitään.
Halosen dokumentti pysäytti miettimään omaa tilannettani. Mitä jos kiusaaminen olisi jatkunut yläkoulun jälkeenkin, kuten Laurille tapahtui? Mitä jos olisin saanut jälleen pettyä kanssaihmisiin?
Lopulta vain kysymys on pyörinyt mielessäni: Jos kiusaaminen olisi jatkunut, olisinko ollut valmis vahingoittamaan itseäni – tai jopa muita?
Haluaisin vastata kieltävästi, mutta en pysty.
PASI LAPINKANGAS