Ruska syvenee. Illat pimenevät. Luonto pysähtyy. Ihmiset haukkovat välillä henkeään.
Kurkiaurat lentävät ohi, puitten latvojen korkeudella. Pois nekin lähtevät maailman ääriin. Sinne missä on rauha ja tasapaino. Ne osaavat kiertää pahimmat sodan kynsissä olevat valtakunnat.
Mutta, entäs sitten me ihmispolot. Kieli on tiukasti keskellä suuta päättäjienkin puolesta. Vanha suomettuminenkin pakkaa joskus päälle. Illalla kädet menevät ristiin kotimaan ja muun maailmanmenon puolesta. Viimeiseksi jäänyt kännykkäviesti illalla laittoi hetkeksi ardenaliinit kierteelle. Silti uni onneksi voittaa.
Oma koti ja koko sen rauhallinen lämpö laittaa ajattelemaan. Kun täällä vielä saisi elää rauhassa loppuun asti. Ei tarvitsisi pohtia päättäjien asioita. Tiukassa ja vaikeassa paikassa he ovat. Kaikki nuoria miehiä. Kaikilla heillä on lapsia. Kyllä he muistuttavat nälässä, tyhjä pakkipurkki kädessä ruokaa odottavia lapsia.
Kaikkia uutiskuvia ei haluasi katsoa. Aseiden kalistelu ja hankinta jatkuu, niin kuin ei muuta olisi. Ei tiedä mikä on nikkelikuljetuksen suunta ja mihin ne päätyvät. Vaikeaa senkin tietää olevan. Aseisiin ne kaikki menevät.
Hallitus nostaa puolustuksen määrärahoja. Kaikesta otetaan. Jos määrärahat vähenevät tietää kumminkin, niiden menevän puolustukseen. Meiltä kaikilta ne otetaan. Varsin nöyrästi on tähänkin suhtauduttu.
Lämpö ja kodin rauha tyynnyttävät hätäisimmät ajatukset. Katsokaamme ulkona kilvan loistaviin ruskapuihin. Elämässä on kaikesta huolimatta rakkautta, toivoa ja kirkkautta jäljellä meille kaikille.
Katriina Risku Vartiainen
Vantaa