Mirel Wagner on yksi viime vuosien ylistetyimpiä kotimaisia artisteja. Hänellä riittääkin meriittejä: Wagner kiinnitettiin ensimmäisenä suomalaisena artistina amerikkalaiselle Sub Pop -levymerkille, ja tänä vuonna hän myös voitti Pohjoismaiden suurimman musiikkipalkinnon Nordic Music Prizen.
White Stage oli lähes pullollaan kuuntelijoita, kun Wagner asteli kitaransa kanssa lavalle. Yleisössä näkyi Provinssi-kävijöiden koko ikäkirjo, ja osa kuuntelijoista asettui lavan eteen istumaan.
Wagnerilla on käsissään kaikki ainekset maagisten ja otteessaan pitävien keikkojen esittämiseen. Hänellä on persoonallinen ja kiehtova ääni ja taito tehdä massasta erottuvia kappaleita.
Tästä huolimatta Provinssi-keikka oli melko puuduttava. Tämä johtuu osittain siitä, että Wagnerin kappaleiden säestys perustuu lähes poikkeuksetta kitaran näppäilyyn, jolloin kappaleet sekoittuvat helposti toisiinsa. Kun Wagner iski muutamia sointuja keikan lähestyessä loppua, tunnelma nousi välittömästi.
Osittain puuduttavuus johtuu Wagnerin lavaesiintymisestä. Hän vaikuttaa ujolta ja aralta, ja on esiintyessään ilmeetön. Wagner ei myöskään ota kontaktia yleisöön, ei uskalla avautua kuulijoilleen. Hänen lavaesiintymisensä antaa itse asiassa olettaa, että lavalla olleessaan hän kuvittelee olevansa yksin ja laulavansa vain itselleen.
Keikan alun ja lopun välillä oli silti huomattava ero. Kappaleiden kuluessa Wagner sai lisää itseluottamusta, mikä näkyi voimakkaampana laulamisena ja soittamisena. Jos tämä olisi ollut keikan lähtökohta, loppu olisi saattanut olla jopa ylistämisen arvoinen.
Yleisö kuitenkin rakasti Mirel Wagneria. Jo ensimmäiset aplodit olivat sitä luokkaa, että ne olisivat peittäneet Wagnerin oman laulun alleen.
OONA LOHILAHTI