Hyvää syntymäpäivää minulle! Täytin maanantaina 41 vuotta ja olen nyt virallisesti menossa kohta viidettä kymmenettä. Heräsin kuitenkin kauheaan realisaatioon: minusta on tullut oma pahin viholliseni!
Aina puhutaan siitä, että maailmaa hallitsevat keski-ikäiset, valkoihoiset, heteroseksuaaliset, kristityt miehet, ja totta vieköön, minähän täytän noista kriteereistä nyt neljä viidestä. Onko minusta tullut nyt osa muutosta vastustavaa hallintokoneistoa!
Toivottavasti ei kuitenkaan, mutta tarkasti on pidettävä siitä huolta. Pelkään sitä päivää, kun ensimmäistä kertaa käytän lausetta: ”Ei tämä ole ennenkään onnistunut, ei sitä kannata nytkään yrittää.” Ja se päivä tulee kyllä, mutta toivottavasti osaan silloin leipoa itseäni turpaan.
Kehitys ja sille alttiiksi asettuminen vaatii aina epämukavuusalueelle menemistä. Se vaatii myös sitä, että voimme kohdata tilanteen, jossa emme olekaan oikeassa tai emme omaakaan viimeisintä tietoa.
Ennen kaikkea se vaatii hyvää itsetuntoa. Sen hankkiminen on meille koko elämän mittainen projekti, mutta jossain vaiheessa toivon mukaan olemme voiton puolella sen verran, että elämäntehtäväksi ei tule uuden sukupuolen mahdollisuuksien tallaaminen. Näin keski-ikäisenä, valkoihoisena, lihaa syövänä miehenä on minun velvollisuuteni antaa tilaa uusille sukupolville, mahdollisesti ei-lihaa syöville, ei-miehille. Totta on, että maailma on paljolti rakennettu minulle. Ellen minä osallistu siihen, että rakennustilaa annetaan muille, jää meille paljon, paljon kokematta.
Kanadan pääministeri Justin Trudeau puhui eräässä tilaisuudessa vähän aikaa sitten, ettei meidän pitäisi välttää nimittämästä itseämme feministeiksi. Olen samaa mieltä, mutta vien ajatuksen vielä pidemmälle: pitäisikö meidän rohkeasti kutsua itseämme ihmisiksi ja niitä toisia seksisteiksi? Ja pitäisikö meidän rohkeasti kutsua itseämme ihmisiksi ja niitä, jotka eivät usko universaalisiin ihmisoikeuksiin, rasisteiksi?
Panu Mäenpää
Viestinnän tekijä